Kirjasuosituksia antijuhlijoille

Halojaa! Täällä mä edelleen olen, vaikka onkin taas ollut hiljaisempaa.

Vanha kunnon fok_it pukee taas mun tunteeni sanoiksi.

Uusi vuosi ei mun mielestä ole millään tavalla positiivinen tai juhlimisen arvoinen tilaisuus, joten sen kunniaksi oon koonnut uuden minilistan suosittelemisen arvoisista kirjoista (edellinen suosituslista löytyy täältä). Näiden kirjojen kanssa voisi itse kukin sulkeutua johonkin vaatekomeroon, kunnes vuodenvaihde on armollisesti mennyt ohi. (Nää ei sinänsä liity mitenkään just uuteen vuoteen eikä edes juhlimiseen tai sen välttelyyn, mut on vaan silleen niinku hyvii tiätteks kirjoi.)

Mikko Rimminen: Hippa

Mun suhteeni Mikko Rimmiseen (tai siis sen kirjoihin) on erittäin lämmin. Tätä uusinta en uskaltanut aloittaa moneen viikkoon, koska en halunnut, että se loppuu. Jouluna sitten luin sen yhdellä istumalla. Alku oli jotenkin hidasta ja vähän pettymys, mut sit se lähti käyntiin paremmin ja olikin superhauska. (Mä tosin join siinä lukemisen ohessa kolme lasia viiniä, että en tiedä, kuinka paljon sillä oli vaikutusta asiaan.) Tiiän et joitain ihmisiä ärsyttää ne Rimmisen hyperverbaaliset lauseet, mut mun mielestä ne on just parasta siinä.

Toni Morrison: Song Of Solomon; The Bluest Eye

Nää kaksi on mun tähän mennessä lukemistani Morrisoneista parhaita. Toni Morrison kirjottaa tosi rankoista aiheista, mut onnistuu tekemään sen silleen, ettei halua heti vetää ranteita auki vaan ne kirjat on aika hauskojakin välillä. Mä en nykyään enää pysty lukemaan mitään sellasia inhorealistisia kirjoja, joissa vaan kieriskellään kaikessa mahdollisessa pahuudessa, koska oon sellasten jälkeen monta viikkoa ihan paskana. Oon silti sitä mieltä, et rankoistakin asioista pitää lukea, koska sillon ymmärtää paremmin sekä asioiden eri puolia että muita ihmisiä. Toni Morrison on siihen hyvä.

Susan Cain: Quiet

Tietokirja introverttiudesta. Sisältää semmosia vähän rasittavia self-help-elementtejä (mä en kestä sellasta ollenkaan, koska no, se on holhoamista), mut suurimmaksi osaksi mielenkiintoista ja terapeuttista luettavaa.

Mä en itse taida kuitenkaan viettää vuodenvaihdetta missään komerossa, mut en mä sitä helvetti soikoon aio kyllä juhliakaan. Jaan kuitenkin tämmösen eräänlaisen viisauden, jonka kuulin kovaäänisen humalikon suusta eilen ratikassa:
"Niin siis se tyyppi toivotti mulle 'hyvää joulua ja...', vai oliks se vittu 'rauhallista', no ihan vitun sama 'joulua ja kaikkea hyvää uudelle vuodelle'. Ei siis mitään vittu 'hyvää uutta vuotta' vaan vittu kaikkee vitun hyvää koko sille saatanan vuodelle!!!"

It's a tsunami of blood

Mun ystäväni ja Turbojugend-toverini Polly Achtung toi Jenkeistä viidentoista tuubin lajitelman puffy paintia. En tiiä mikä se on suomeksi, siis se sellanen paksu töhnä, joka kuivuessaan muuttuu ikäänkuin lateksiksi. No, oli miten oli, puffy-motherfucking-paint + farkkuliivi = maailman nopein ja siisteimmän näköinen diy.

  

Heitä, jotka eivät uljasta Turbojugend-organisaatiota tunne, kehotan googlaamaan. Turbojugendeilla on (tai ainakin periaatteessa pitäisi olla) Turbonegron biiseistä valittu teemakappale, ja meillä Someron jaostossa se on Drenched In Blood (D.I.B.). Ollaan tyttöjä ja veren kanssa joutuu säännöllisin väliajoin lotraamaan, joten se sopii meille. Tää puffy paint -diy istuu siis myös siinä mielessä. Toki tätä ideaa voi hyödyntää myös muunlaisiin vaatekappaleisiin, itse ainakin tuun koristelemaan tällä metodilla luultavasti kaiken rintsikoista villapipoon.

Eritteisin terveisin Millie Über, presidentti, Turbojugend Somero

Makuuhuoneen reformi

Joskus 10-11 -vuotiaana mun toiveammatti oli sisustussuunnittelija (/arkeologi, mut se ei nyt liity tähän). Musta oli kivaa piirtää huoneiden pohjapiirustuksia ja visioida huonekaluille eri järjestyksiä. (Se oli mun silloinen käsitykseni siitä, mitä sisustussuunnittelija tekee. Nyt myöhemmin oon tajunnut et ne tekee aika paljon muutakin, muun muassa joutuu kuuntelemaan asiakkaiden toiveita. Enää en lähtis sellaseen touhuun.)

Sain uuden kaapin tossa muutama päivä sitten ja pääsin jälleen elämään lapsuuteni unelmaa pohjapiirustussuunnittelun muodossa. Mun on muutenkin pitänyt muutosta asti tehdä jotain makkarin järjestykselle, kun siellä oli hirveästi ylimääräistä tilaa jota ei voinut käyttää mihinkään.

Tällä kertaa nostin shitin ns. uudelle levelille tekemällä jokaista huonekalua vastaavan, suhteessa oikean kokoisen irrallisen paperilapun, joita pystyin siirtelemään (myöskin suhteessa oikean kokoiseksi piirretyn) pohjapiirustuksen päällä. Työn professionaaliutta lisäsi tietysti mun 150-senttiä pitkä pandamittanauhani, jolla suoritin kaiken tarvittavan mittaamisen. Aina aikasemmin oon tehnyt noita pohjapiirustuksia perstuntumalla, jolloin ne huoneen mittasuhteetkin on saattaneet olla vähän mitä sattuu. Tää uusi systeemi on tosi hyvä, koska silleen pystyn kokeilemaan montaa eri vaihtoehtoa ja, ennen kaikkea, ne vaihtoehdot pysyy realistisina koska näen heti, jos joku juttu ei toimi tai mahdu. Se varsinainen kamojen siirtely paikoilleen olikin sitten kaikista helpoin ja nopein vaihe.

Niin, mulla on tosiaan tollanen uusi seisova mallinukkekin nykyään (toi joka nojaa reteesti kaappiin ylemmässä kuvassa). Mun piti kirjottaa siitä jo aikasemmin mut sit se jäi, vaan eipä siitä nyt niin hirveesti sanottavaa olekaan. Yks mun kaveri soitti mulle pari viikkoa sitten kuuman vihjeen, et tollanen on myynnissä mun lähikirppiksellä, ja pitihän se sitten käydä hakemassa pois. Nyt alan kyl olla sitä mieltä, et pääluku on noitten nukkien suhteen tullut täyteen (vaik osalla niistä ei ees oo päätä, öhöhöhö).

Ne hiton taulut pitäis saada laitettua seinään, ja sängylle tarvitaan lisää tyynyjä, ja noi boordit olisi jo korkea aika saada revittyä helvettiin, mut ehkä se on hyvä et pysyy kaikki projektit vähän vaiheessa. Olis kauheeta jos joku päivä tajuaisin, et mun kämppä onkin vaivihkaa tullut valmiiksi enkä löytäis enää mitään järjestettävää. Sit pitäis varmaan muuttaa tai jotain, tai tehdä joku äkillinen, tuhoisa ja ruma remonttiratkaisu jonka jälkiä sais siivota seuraavat puoli vuotta.

Esittelyssä Lucia-orava

Tän kämpän asukkaiden määrä jatkaa kasvamistaan. Suru-lintu muutti taloon viikko sitten, ja nyt sain synttärilahjaksi Lucia-nimisen oravan! (Kiitos, E!!)

Tuosta kuvasta se ei oikein käy ilmi, mutta Lucian silmät on luonteikkaasti n. puoli senttiä eri tasossa keskenään. Se on mahtavaa koska se saa Lucian näyttämään tosi ovelalta! Tällä hetkellä Lucia asuu mun kirjahyllyn päällä, mut se ei tule olemaan pysyvä sijoituspaikka. (Se on vähän sellanen hätäratkaisu aina, kun pitää saada joku uusi asia Laikan ulottumattomiin. Me ei nyt tällä hetkellä muutenkaan olla Laikan kanssa väleissä, koska se herätti mut aamulla pudottamalla anopinkielen eteisen pöydältä lattialle. Nää kuolleet eläimet on siinä mielessä paljon helpompia lemmikkejä, et ne ei vittuile yhtä paljon.) Mulla on täällä asunnossa käynnissä semmonen suuremman mittaluokan huonekalureformi, josta varmaan raportoin lähipäivinä lisää, kun saan sen valmiiksi. Sen tuloksena Luciakin saanee uuden sijainnin.

Minirahapuu ja Viimeinen Sukkapari

Sen lisäksi, että ripustin eilen kuolleen linnun mun verhotankoon, tein toisenkin söpön asian! Mikäli ette oo esimerkiksi juoneet lähimuistianne, saattaa tämä postaus ja siinä esitelty tarkemmin määrittelemätön lasiesine soittaa kelloja. Mä istutin siihen pienen rahapuun!

Toi rahapuun taimi on sellanen, joka oli lähtenyt kasvamaan itsekseen yhden isomman rahapuun juurelle pudonneesta lehdestä. Laitoin tonne pohjalle pienen saviruukun sirpaleen, jonka irrotin vasaralla isommasta saviruukun sirpaleesta. Huomatkaa kuinka siirrymme suurista kokonaisuuksista pienempiin – näinhän on myös meidän ihmisten laita. (Toi on sellanen meidän isän sanonta, jonka se varasti joltain pastorilta. Se sopii oikeastaan kaikkiin elämän tilanteisiin.) "Everything small is just a tiny version of something big." Tuon varastin Adventure Timesta.

Nyt mun pitäisi jatkaa koulutöiden kirjoittamista. Tällä kertaa mulle ei ole käynyt niinkuin viime periodissa, kun kirjoitin niitä ihan stressissä ja itku kurkussa edellisenä iltana ennen palautusta. Sen sijaan mulla havainnollistuu tässä nyt ilmiö, joka tunnetaan nykyisin mun ystävien keskuudessa nimellä Viimeinen Sukkapari (selitän ilmaisun alkuperän kohta): Aloitin noi kaikki työt ihan hyvissä ajoin, ja kirjoitin niitä tosi ahkerasti. Nyt multa puuttuu enää pari sivua, jotka mun oli tarkoitus kirjoittaa eilen. Mä tiedän jo, mistä aion kirjoittaa, eikä siihen sisälly mitään angsteja eikä suorituspaineita. Siitä huolimatta, tai kenties juuri siksi, en nyt yhtäkkiä saa niitä tekstejä viimeisteltyä millään. Ryhdyin siihen eilen, ja olin yhtäkkiä vaan silleen "...ei. Mä en kirjoita tätä nyt."

Viimeinen Sukkapari viittaa siis siihen, kuinka ihan jonkun homman viime metreillä vaan yhtäkkiä päättää lopettaa. Olin auttamassa mun ystävää T:ta muutossa pari viikkoa sitten, ja se kertoi vaatteiden pakkaamisen yhteydessä tapahtuneesta episodista: se oli pakannut jo melkein kaiken, mut kaapin perällä oli vielä yksi sukkapari. Sit sille oli tullut vaan sellanen olo, että nyt saa riittää. Sen sukkaparin lisääminen pakattujen vaatteiden joukkoon olisi vienyt ehkä kaksi sekuntia, mutta jossakin se jaksamisen raja ihmisellä kulkee ja T:n kohdalla se kulki nyt siinä. Joten se oli jättänyt Viimeisen Sukkaparin sinne kaappiin korjattavaksi pois loppusiivouksen yhteydessä.

Näin on myös meidän ihmisten laita.

Esittelyssä Suru-lintu

Tässä on Suru, mun ja Laikan kodin uusi asukas. Yksi mun tädeistä asuu saaressa, ja se oli löytänyt Surun sieltä. (Tiedoksi, ettei mulla vieläkään ole sitä uutta kameraa, joten tää on taas tätä. Seliseli.)

Suru vietti ensimmäiset päivänsä mun luona karanteenissa pahvilaatikossa, siltä varalta että sen sisältä päättäisi ryömiä esiin jotain vähän ei-toivotumpaa faunaa. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, mikä ei olekaan ihme, koska Surun onttoudesta päätellen ne sitä jossain vaiheessa asuttaneet ötökät on vaihtaneet maisemaa jo kauan aikaa sitten.

Mun alkuperäinen tarkoitus oli irrottaa toi kaikki muumioitunut iho, jotta saisin vaan paljaan luurangon. Googlettelun avulla sain kumminkin tietää, ettei se olekaan ihan yksinkertainen homma; mun olisi pitänyt liottaa Surua 60-asteisessa vedessä pari vuorokautta (eli käytännössä pitää sitä kattilassa hellalla), minkä seurauksena kaikki mun asunnossani haisisi, no, kirjaimellisesti kuolemalta, eikä se siltikään tulisi välttämättä puhtaaksi. (Plus noi siipien luut olisi salena kärsineet siitä.)

Tulin siihen tulokseen, että muumio on ehkä ihan hyvä. Muumioituminen on merkki siitä, että toi raato on nyt ns. tapahtumaköyhässä tilassa. Se ei edes haise miltään, paitsi ihan vähän maalta jos sitä oikein tarkoituksenmukaisesti lähtee lähietäisyydeltä nuuhkimaan. (Eikä Laikaa muuten kiinnosta paskan vertaa, minkä tulkitsen myös hyväksi merkiksi.) Mikäli se pysyy tarpeeksi kuivana, sen ei pitäis alkaa maatua uudelleen. Mua vähän huolestuttaa, koska luin että se saattaa imeä kosteutta ilmasta. Luotan kumminkin siihen, että mä kyllä huomaan ajoissa jos mulla roikkuu mätänevä lintu verhotangossa.

Mikäli Suru selviää talven yli hajoamatta, ja mikäli mua vielä kiinnostaa sen luiden tarkempi puhdistaminen, aion viedä sen meidän talon pihalle Somerolle. Internetin ja maalaisjärjen mukaan ötökät on erittäin tehokkaita ja pikkutarkkoja luurankojen puhdistajia, joten delegoin homman niille hoidettavaksi. Jos Suru sen sijaan on edelleen hyväkuntoinen, niin sitten varmaan annan olla. Oon jo aika kiintynyt siihen, joten toivottavasti se selviää.

Anonyymit Digiholhottavat

Edellisessä postauksessa huutelin digijärkkärineuvojen perään. Mä sainkin sitten opastusta via Facebook, ja nyt on kamera hankittuna! Mulla ei ole sitä vielä fyysisesti hallussani, joten en voi tarjota kuvatodisteita. Sen sijaan haluan kirjottaa lyhyen avautumisen siitä, kuinka huono mä olen kaikissa tekniikkaostoksissa. Ihan vaan siltä varalta, jos lukijoiden joukossa olisi muitakin kaltaisiani ja tää voisi toimia vertaistukena.

Yleensä, kun pyydän "neuvoja", "suosituksia" tai "mielipiteitä" liittyen jonkin teknisen laitteen hankintaan (luen tähän myös esimerkiksi internetyhteyden, vaikka se on mun mielestä edelleen lähempänä noituutta kuin ihmiskäden aikaansaamaa teknologiaa (miten se internet muka kulkee ilmaa pitkin ja mistä se langaton netti tietää että mille alueelle sen kuuluu rajoittua??!)), tarkoitan käytännössä sitä, että "tehkää joku mun puolestani ihan mikä tahansa parhaaksi katsomanne päätös". Tätä blogia seuranneet (ja/tai mut henkilökohtaisesti tuntevat) ihmiset on luultavasti havainneet sen, kuinka helposti suutun jos koen että mua "holhotaan". No, se holhoamisen tunne liittyy esimerkiksi valmiiksi viivoitettuihin muistikirjoihin, buffetlounaaseen, ruokapöydän ääressä syömiseen ja motivaatiojulisteisiin. Jostain syystä se kuitenkaan ei liity siihen, että teknisten laitteiden ostopäätöksiä tehdessä mua täytyy ihan konkreettisesti holhota.

Kun mä en ymmärrä mistään mitään. En mistään. Mitään. Mua aina välillä huvittaa kun joudun toimimaan tietokone- tai kännykkätukihenkilönä mun vanhemmille, ja ne on silleen "miten sä voit tietää tollasia asioita?!". Mitenkään vanhempiani väheksymättä sanon, että ne niiden kohtaamat ongelmat on siis yleensä sellasia erittäin perustason juttuja, jotka mä osaan vaan siksi että hamalla 90-luvulla meillä oli koulussa atk-kurssi. Mutku siihen 90-luvulle ne mun taidot sitten rajoittuukin, ja hoen aika useinkin tota "miten sä voit tietää tollasia asioita?!" -lausetta muun muassa internetliittymien parissa työskentelevälle ystävälleni (joka on aikojen saatossa saanut holhota mua aivan kuulkaa koko rahan edestä).

Tässä keventävä ja havainnollistava kuva minusta tekniikkaostoksilla.
(Toi on joku ihan oikeasti olemassaoleva lintu, jolle on jotenkin lajityypillistä näyttää tuolta.)

Tossa kamerahommassa yritin lukea eri malleista kirjoitettuja vertailuja, ja musta tuli fyysisesti pahoinvoiva. "Canon 550D, 600D ja 60D sisältävät kaikki 18 megapikselin cmos-kennon, joka on pitkälti samaa perua kuin aps-c-kameroiden huippumallissa 7D." Vetäkää nyt käteen! En ymmärrä, miten kukaan normaali ihminen pystyy tekemään tuollaisten vertailujen avulla yhtään mitään päätöksiä! Vaadin konkretiaa! Käytännön esimerkkejä! Onneksi mun konkretiantarvetta sekä digijärkkäreitä ymmärtävä ystäväni A tarttui toimeen, ja kuten alussa kerroin, kamera tuli hankituksi. Seuraava saaga on sitten tietenkin siinä, kun opettelen käyttämään sitä. Mua ei saa neuvoa, enkä luultavasti suostu lukemaan ohjeita, koska musta tuntuu että mua holhotaan. Tässä blogissa eletään jännittäviä aikoja.

Show me your teeth

Tajusin, että jos olisin sellanen kunnollinen, ajan hermolla elävä bloggaaja, ni mun pitäisi nyt joulukuussa tehdä postaus per päivä ja se olisi sitten sellanen niinku joulukalenteri. Musta tuntuu että oon maailman ainoa blogi, joka ei tee sitä. Se olis kyllä kivaa, siis jos olisin tosiaan tajunnut tän aikaisemmin ja ehtinyt vähän suunnitella. No mutta todellisuus on se mikä se on, joten joudutte etsimään ne jouluiset huurrettu-tuikkukynttiläkuppi-diy:nne jostain toisesta blogista.

Mä kävin tänään äidin kanssa kaupungilla. Kävin ekaa kertaa siellä Götan maailma -kaupassa, mut en nyt kirjota siitä enempää kun varmaan tulevaisuudessa palaan siihen asiaan paljon tarkemmin. Sen voin kertoo, että tällä kertaa en ostanut mitään (vaikka kyllä ihastuin yhteen täytettyyn siiliin). Ja senkin kerron, että siellä kaupassa tuoksuu ihan sairaan hyvältä! Jos ne myisi jotain Götan maailma -kotituoksua niin ostaisin oitis. Kantsii mennä nuuhkimaan. (Ja kantsii tietysti muutenkin mennä käymään, se on kiva kauppa.)

Sen sijaan tein löytöjä Korkeavuorenkadun Fasaani-antiikkiliikkeestä. Älkää pelästykö tota antiikki-sanaa, se ei oo sellanen perinteinen antiikkiliike (jollaisesta mut maihareineni ja sotkumeikkeineni varmaan heitettäisi ulos). Niiden nettisivuilta voi käydä katsomassa, että mikä meininki. Mutta siis, löysin sieltä pari hammasproteesia, pienen labrapullon ja sellasen, jaa-a, ehkä tislaamisessa käytettävän... asian? (Multa on muutenkin ihan turha kysyä mitään tarkentavaa mistään, mikä edes etäisesti liittyy kemiaan tai labratöihin. Oon koulun puolesta joutunut tarpomaan siinä suossa, erittäin huonolla menestyksellä, ja mun sisälläni kiehuu paljon patoutunutta raivoa niistä aiheista. Labrapulloista ja muusta sen laidan kamasta tykkään silti. Jos niitä ei siis tarvitse käyttää siihen, mihin kuuluisi.)

Mä vihaan tota kuvaa. Oon aivan todella syvällä helvetissä tän kamera-asian kanssa. Oon tähän mennessä käyttänyt veronpalautuksiani maksamalla vuokria etukäteen, ja ostamalla hampurilaisaterioita ja Pez-annostelijoita. Nyt alan kyllä olla sitä mieltä, että mun on ihan jo elämänhaluni ja ajankäyttöni takia pakko investoida myös johonkin kunnolliseen kameraan. Pää hajoo kun joutuu käyttämään jonkun tunnin siihen, että sais otettua edes yhden kuvan joka ei näytä ihan paskalta, ja silti sekin kuva näyttää sit kuitenkin siltä kuin se olisi otettu jonkun helvetin muovipussin läpi. Sattuu ku kattoo. Canon pliis voitko sponssata mua?! Tai jos Canon ei nyt jostain järjettömästä syystä tartu tähän ainutkertaiseen tarjoukseen, ni mulle saa myös antaa vinkkejä hyvistä digijärkkäreistä. Ja sit tulla ehkä mun kanssa sinne kauppaan näyttämään kädestä pitäen, että mikä se niistä on.

Ellen Gallagher: AxME

Olin viikonloppuna mun U-tädin luona kylässä (erotuksena K-tädistä, L-tädistä ja M-tädistä). (...jos mulla olisi vielä toinen K-täti ja toinen U-täti, ne kaikki tädit muodostaisi yhdessä sanan M-U-L-K-K-U. EDIT: Mietiskelin tossa suihkussa tätä tekstiä ja tuli mieleen, että ihmiset jotka ei tunne mua saattaa kuvitella, että tässä nyt jotenkin verhotusti kutsun tätejäni mulkuiksi. Näinhän asia ei tietenkään ole. Kuluneet ~27 vuotta on opettaneet mulle, ettei koskaan kannata aliarvioida ihmisten kykyä ymmärtää asioita väärin/ei ollenkaan, joten siksi selvennän. Ettei sit tartte jostain Metron tekstaripalstalta lukea kuinka nykybloggarit ei kunnioita sukulaisiaan vaikka veromarkat ja Mannerheim ja talvisota eikä bussikuskikaan tervehdi.)

U oli käynyt hiljattain Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa Ellen Gallagherin AxME -näyttelyssä. Sain sieltä tuliaisiksi julisteen ja kirjan, koska U:lle oli tullut niistä töistä niin kovasti minä mieleen. Se on ymmärrettävää. Sitä näyttelystä ostettua kirjaa (miksi sitä kutsutaan? Semmonen parisataasivuinen teos ei kai ihan mahdu "katalogin" määritelmään? Vai onko se näyttelykatalogi?) selatessa mulle sattui ekaksi silmään Carol Armstrongin kirjoittama esipuhe, jossa mainitaan samassa lauseessa Simone de Beauvoir, meribiologia ja sukupuolen moninaisuus. These are a few of my favourite things.

Jos ootte Tampereen suunnalla niin kantsii varmaan mennä katsomaan se näyttely. U ainakin hehkutti sitä. Tässä seuraavaksi muutama mun suosikki:

DeLuxe -sarja, 2004/2005, täältä.

DeLuxe -sarja, 2004/2005, täältä.

Watery Ecstatic -sarja, 2004, täältä.

Watery Ecstatic -sarja, 2005, täältä.

Abu Simbel, 2005, täältä taas.

Juliste (joka on tosta DeLuxe -sarjasta) päätyy seinälle jahka saan ostettua sille kehykset. Mun täytyy pitää joku taulunkehys-teemapäivä, jolloin käyn ostamassa ne ostoslistalla olevat ~10 erilaista kehystä, laitan niihin kaikki kaapissa odottavat julisteet ja systeemit ja ripustan seinälle.