Inferior Design: Kirjojen järjestelystä

Oon itse sitä mieltä, että kirjat tulee järjestää hyllyyn kirjailijan sukunimen sanelemassa aakkosjärjestyksessä. Tai siis silleen mä itse teen, mutta pystyn kyllä muiden kodeissa nielemään myös esim. kirjojen värin tai genren mukaista järjestelyä. Jopa täysin mielivaltainen anti-järjestely on hyväksyttävää, vaikka mua alkaakin vähän kutittaa kaikkialta kun ajattelen sitä.

Maailma on kuitenkin sairas paikka, ja joidenkin ihmisten kotona kirjojen asema on ilmeisesti toimia pääasiassa mitäänsanomattomana sisustuselementtinä. Ja siis kirjaimellisesti mitäänsanomattomana, kuten allaolevat esimerkit havainnollistavat.

täältä

En tiiä, mitä sekoilua toi oikeanpuoleinen sivujen taittelu on, mutta siis ei jeesus sentään, katsokaa tota vasenta kuvaa! Kyllähän tosiaan kirjojen paras anti on ne ihanat beigen sävyt, joita sivut tarjoaa! Onpa tosi hauska ja käytännöllinen idea kääntää kirjat selkä seinää päin, eihän ne niiden nimet oo sillä tavalla mitenkään kauheen oleellisia.

täältä

Toinen tapa saada asuntoonsa lisää beigeyttä ja/tai valkoisen sävyjä on vaan päällystää kaikki kirjat saman värisellä paperilla. Ihana yhtenäinen look! Tässäkään ei suotta kannata merkitä sitä kirjan nimeä mihinkään, se on tieto jota kukaan ei koskaan kaipaa.

Hauskoja statement-ratkaisujahan voisivat olla myös kaikkien sivujen sekä kansien peittäminen mustalla maalilla, joka toisen sivun irti repiminen ja käyttäminen hyllypaperina, tai ehkäpä kaikkien kirjojen sivujen irrottaminen ja sekoittaminen keskenään, jonka jälkeen ne voidaan järjestää hyllyyn boheemin vaikutelman luovina paperipinoina! Tai mitä jos vaan liimaisitte kaikki kirjan sivut, ja vaikka siinä samassa tuoksinassa itse kirjatkin kiinni toisiinsa ja sit ehkä vielä ampuisitte ne naulapyssyllä siihen hyllyyn, ettei vaan vahingossakaan kukaan pääse god forbit niitä lukemaan.

MINUN AIVO EI KESTÄ TÄTÄ!!! Helvettiäkö jotain kirjoja ja kirjahyllyjä pitää edes hankkia, jos niitä aikoo käyttää noin hyödyttömällä tavalla?! Jossain blogissa tota valkoisella paperilla päällystämistä oli perusteltu sillä, että se sopii "minimalistiseen sisustukseen". Jos oot niin vitun minimalisti että sille alttarille pitää uhrata kirjojen kansitaidekin, niin pakkoko niitä on sitten pitää esillä ollenkaan!

No. Oon kieltämättä ollut tätä kirjoittaessani vihan vallassa (mut kuka ei olisi), joten loppukevennyksenä tarjoon taas pari suositusta viimeaikoina lukemieni kirjojen joukosta:

- Maria Jotuni: Huojuva talo
- Margaret Atwood: Orjattaresi
- Toni Morrison: Tar Baby
- Simon Price: Everything (A Book About Manic Street Preachers)

Master of Puppets

Kuva ei liity tapaukseen. Mun makkarin seinä on vaiheessa.

Kun olin 9-vuotias, me käytiin perheen kanssa Prahassa. Muistan siltä reissulta lähinnä lehtokotilot (jotka oli mun ja mun veljen mielestä ihan äärettömän eksoottisia), Leila K:n Manic Panic -levyn (mulla ei siis ollut sitä vielä hallussani, mut olin kinunnut sitä ja tiesin saavani sen sit Suomessa), kummituksen muotoiset sipsit ja marionettinuket. Niitä marionetteja ostettiin kasapäin, ja ne olikin leikeissä siinä määrin suosittuja että jalkoja ja käsiä irtoili harva se päivä.

Se, mitä niistä vanhoista nukeista on jäljellä, on nykyään Somerolla ullakon uumenissa. Välillä mietin, et toisin niitä tänne mun kämppään, mut jostain syystä sillon pentuna tuli valittua vaan jotain megatylsiä prinsessa- ja kuningasaiheita. Eikä niillä tosiaan oikein oo niitä raajoja enää. Isä kumminkin kävi Prahassa hiljattain, ja toivoin siltä tuliaisiksi jotain ei-kuninkaallista marionettinukkea. Sain maanisen tiedemiehen.

Se roikkuu nyt sängyn yllä verhotangossa, ja siihen liittyy jo tarina: ekana yönä pimeässä katselin sitä ja mietin, et miksiköhän sille on tehty noin sairaan isot hampaat.

SILLÄ EI OLE HAMPAITA.

Nyt mua alkoi uudestaan pelottaa.

Verenkierto ja imusuonisto

Eikä minulta mitään puutu. Tässä vuoden takaisessa postauksessa kerroin mun anatomiakarttahaaveista, jotka nyt sitten toteutuivatkin aivan poikkeuksellisen sataprosenttisella tavalla. Isä oli löytänyt tällasen vanhan, rullattavan kartan ja nyt se roikkuu mun makuuhuoneeni seinällä.

Tämä tapaus jos jokin osoittaa, ettei kannata tyytyä mihinkään välipallin ratkaisuihin näissä sisustusasioissa. (Eikä kyllä muutenkaan elämässä.) Nytkin mua harmittaisi, jos olisin joskus hassannut rahaa johonkin vähän sinnepäin olevaan anatomiatauluun, joka sit nyt olisi tarpeeton ja tilaavievä.

Oon muuten alkanut täs pikkuhiljaa suunnitella jotain sellasta karsintaprojektia täällä kotona. Musta tuntuu, että mulla alkaa olla vähän ylimääräistä kamaa, mut toisaalta en kyllä kuollaksenikaan pysty sanomaan että mitä muka. Lähinnä se on kai silleen, et en varsinaisesti haluis eroon mistään nykyisestä mut haluisin kyllä et olis vähän enemmän tilaa potentiaalisille uusille jutuille. Se ratkaisu mitä mä haen tässä taitaakin siis olla isompi asunto. Kirottua.

With teeth

Taitaa olla taas korkea aika kirjottaa tännekin jotain. Oon lomaillut ja silleen, lukenut niin monta Stephen Kingin romaania että ne sen maneerit alkoi käydä jo ihan tosissaan hermoille ja jouduin lopettamaan.

(maneerit kuten se miten se kirjoittaa kirjan henkilöiden yksityisiä mieleenjuolahtavia ajatuksia tällä tavalla)

(sulkeissa ja kursiivilla)

(ilman isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä)

Asiaan.

Ala-asteella ainakin meillä Somerolla kuului ohjelmaan, että aina tasaisin väliajoin koululle tuli joku hammaslääkäri opettamaan hampaiden harjauksessa. Meillä kaikilla oli koulussa omat hammasharjat, ja sit mentiin jonossa käytävän vesipisteille (koska sinne mahtui paremmin kuin luokkaan) ja lääkäri jakeli kaikille jotain maagista tiskin alta saatavaa fluoritahnaa, jolla hampaat harjattiin. Se havainnollisti oikeaoppista harjaustekniikkaa jättimäisten tekohampaiden avulla.

Mulla on nyt hallussani kahdet sellaiset tekohampaat.

Kuten näkyy, toiset niistä on keittiössä suodatinpussitelineenä. Aikasemmin säilytin suodatinpusseja keittiön kaapissa, mut se oven availeminen aina aamuisin on jostain syystä hankalaa. Aamu on se vuorokaudenaika, jolloin jokainen ylimääräinen liike saattaa olla tarpeeksi katkaisemaan kamelin selän. Mulla oli pitkään mielessä visio jostain sellasesta 50-lukulaisesta telineestä, niinku joku servettiteline tai muu turhake, mut sellasta ei tullut missään vastaan ja noi hampaathan ajaa asian ihan yhtä hyvin. Ne pureutuu suodatinpusseihin just sopivan napakasti, jotta pussit pysyvät ojennuksessa. (Pussit kivekset hahhahhaa!)

Toiset hampaat on vessassa osana taiteellista asetelmaa, kuten allaolevista kuvista näette. Tilanteen voi tulkita joko kuumottavaksi, sympaattiseksi tai kantaaottavaksi. Itselläni oli mielessä lähinnä sympaattinen pupun ja lampaan kesäretki kiltin jättiläisen suussa, mutta myös toisenlaisia tulkintoja olen kuullut. Tuossa kokonaisuutta esittelevän kuvan taustalla Laika vonkaa pinnejä. Peilistä heijastuu ihan vaan vanhaa kunnon hammastahnaa, eikä mitään henkiolentoja. Mun elämästäni ei nyt todellakaan liiennyt sitä viittä sekuntia, minkä peilin puhdistaminen olisi vienyt.

 

Kaikenlaista muutakin uutta on, voi veljet että onkin. Mutta niistä toiste!

Historiani ensimmäinen videopostaus!

Tervehdin teitä! Kaikenlaisesta perseilystä (taas vaihteeksi) johtunut blogihiljaisuus katkeaa poikkeuksellisin menoin, nimittäin trendikkäällä ja muiden kaltaisteni huippubloggareiden suosimalla videopostauksella. Mun ystävä teki tän koulutyönä ja sain nyt linkin, jotta voin jakaa sen myös täällä. Itse esiinnyn videolla vaan äänen tasolla, mutta Laika edustaa myös liikkuvassa kuvassa. Aiheena on siis, yllättäen, mun asunto ja sisustusratkaisut.

(Toivottavasti tää toimii, koska en oo ennen linkittänyt mitään Vimeosta ja oon muutenkin vähän silleen huono.)

Inferior Design: Taidetta koteihin

Kävin tossa muutama viikko sitten Kodin Ykkösessä makutuomarin ominaisuudessa. Nojatuoleja oltiin vailla, ja sellaiset löydettiinkin. Itse haen Kodin Ykkösestä lähinnä kasveja ja petivaatteita, enkä oo perehtynyt kyseisen putiikin tarjontaan sen laajemmin. Tällä kertaa vaeltelin kuitenkin taulu- ja koriste-esineosastolle ja olin saada slaagin.

Okei, tietysti siellä oli hyllykaupalla niitä maailman oksettavimpia onnellisuustauluja, "Happiness is a way of life" ja muuta sairasta valheellisuutta. Niiden lisäksi oli kuitenkin jotain vielä kummallisempaa, nimittäin tosi isoja tauluja. Siis sellasia joko valokuvia tai maalauksia, jotka näytti siltä että niissä on tavoiteltu "taidetta". Pari esimerkkiä, jotka löysin Kodin Ykkösen nettisivuilta:

Noi hevosaiheiset maksaa 239 euroa, kukka-aihe on edullisempi 149. Minusta se on aika kallista, mutta ei siinä vielä kaikki! En löytänyt siitä kuvaa, mutta siis myynnissä oli myös muistaakseni 120x120 -kokoisia sinisävyisiä maalauksia, joissa oli kolme kasvotonta ihmishahmoa ryhmässä. Ne maksoi 399 euroa. (Tän jatkon voi nyt kuvitella rääkyvässä Matti Näsä -falsetissa:) NELJÄSATAA EUROA!!!!??!

Mulle ei tuota ongelmia näiden taulujen ulkonäkö sinänsä (vaikka ton hevostaulun rajaus jotenkin kyllä syö mua), vaan se, että näiden sarjatuotettujen tusinamaalausten hinnalla pystyisi ostamaan jotain ihan oikeatakin taidetta, jonka on maalannut joku oikea ihminen ja joita on olemassa vaan se yksi ainoa kappale, ja jolla olisi jo pelkästään sen takia ihan oikeatakin arvoa. Mun on oikeastaan vaikea edes muotoilla sanoiksi sitä hämmennystä, jota mä näiden taulujen edessä tunnen. Siis että ihminen on valmis käyttämään satoja euroja johonkin, jonka se voi ripustaa seinälleen tuomaan ehkä asuntoonsa jonkinlaista "tunnelmaa" tai "luonnetta". Sehän on kai yksi syy, miksi tauluja hankitaan. Ja mitä se sitten tekee? Se menee vittu Kodin Ykköseen ja valitsee sieltä jonkun "abstraktin ihmishahmotelman", joita on siinä hyllyssä viisitoista kappaletta samanlaisia ja varmaan varastossa parisataa lisää, ja se maksaa siitä NELJÄSATAA EUROA (Matti Näsä), vie kotiinsa, ripustaa seinälleen ja ajattelee että ai kun on nättiä tämä tällanen taide.

Ehkä mä olen jotenkin puristi ja elitisti ja joka lajia kusipää, mutta mun mielestä taiteen yksi pointti on se, että se on jollain tavalla ainutlaatuista ja henkilökohtaista ja merkitsee jotain sekä tekijälleen että vastaanottajalleen. Tietenkään en väitä, etteikö joku voisi noista Kodin Ykkösen tauluista ihan aidosti liikuttua, ja kukas mä olen sitä tuomitsemaan, mut eikö sitä liikutusta yhtään syö se silkka lukumäärä ja sarjatuotanto? Miksi et tukisi oikeaa kuvataiteilijaa? Vai onko toi nyt jotain niin korkealentoista kitschiä, etten edes minä sitä sanomaa tavoita? Mitä tästä sanoisi Andy Warhol?

Hylättyä kirjallisuutta

Nyt kesällä on ollut paljon jätelavoja kaikkialla. Muhun iskee niiden äärellä aina sellanen hamstraamisvimma, mitä jotkut muut ehkä kokee jossain Citymarketissa kun Crocsit on tarjouksessa tai kassalta saa kaupan päälle peltisen kahvipurkin. (Toi kahvipurkkiesimerkki ei oo mitenkään tuulesta temmattu. Olin abivuonna Sokoksella jouluapulaisena, ja siellä oli semmonen kampanja et ostosten mukana sai mauttomahkon beigen kahvipurkin. Se kyllä aktivoi ihan tietyntyyppisiä ihmisiä. "No en mä tällasta oikeestaan kyllä tartte… Saanks mä kolme?" Jotkut kävi hakemassa niitä useissa erissä, kun ne ehkä luuli etten enää puolen tunnin päästä muistanut niiden käyneen aiemmin (vaikka todellisuudessa mulle oli aivan helvetin yhdentekevää ottiko ne niitä purkkeja yhden vai yksitoista). Monet sanoi vievänsä niitä tuttavilleen lahjaksi. Vittu jee, onnee niille tuttaville.)

Mutta eihän mun mistään hiton kahvipurkeista pitänyt kirjoittaa. Mulle tulee aina hirvee halu kaivaa sieltä jätelavalta melkein mitä tahansa suunnilleen ehjää, riippumatta siitä, onko siinä mitään järkeä. Pari viikkoa sitten vetelehdin ikuisuuskaupalla yhden jätelavan vieressä miettien, miten saisin kammettua sen pohjalta itselleni todennäköisesti erittäin rikkinäisen, ei mitenkään kauheen hyvännäköisen vanhan kirjoituskoneen. Sit tulin onneksi siihen tulokseen, ettei mulla ole sellaiselle tilaa (ja lisäks olisin ehkä jotenkin telonut itseni siinä prosessissa, se kirjoituskone oli tosiaan aika hankalasti saavutettavissa ja olin itsekseni).

Eilen iltakävelyllä tuli vastaan roskalava, jolle oli kipattu ilmeisesti jonkun poismuuttaneen/häädetyn(/kuolleen mut se on synkkä ajatus) tyypin asunnon irtaimisto. ("Tuli vastaan roskalava", eli se oli sisäpihalla jolle piti varta vasten mennä. Mutta siis siinä reitin varrella oli se sisäpiha.) Siellä olisi varmaan voinut olla vaikka mitä, mut tietysti päällimmäiseksi oli kasattu kaikki painavat runkopatjat ja muut, joiden kanssa ei huvittanut ryhtyä painimaan. Ihan tyhjin käsin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä! Löytyi kirjallisia teoksia.

Olin aluksi sitä mieltä, et mitään kirjoja en kyllä ala roskalavalta kantamaan kun niitä on jo muutenkin kertynyt melkein riesaksi asti, mutta onneksi mut ylipuhuttiin! Tässä Life Tietokirjat -sarjan Olen: Ajattelen -kirjassa on ihan mahtavia kuvia, plus oikeesti mielenkiintoisiakin juttuja keskiaikojen mielisairaaloista ja 1960-luvun lsd-kokeista. Sitä lavaa oli meidän lisäksi penkomassa pari muutakin tyyppiä, jotka nekin kannusti ottamaan ton kirjan. "Meillä on toi koko sarja! Se on ihan mahtava! Ottakaa se!" Ilmeisesti toi on siis jonkinlainen roskalavojen klassikko, varsinkin kun niitä oli vielä kaiken lisäksi kaksi kappaletta.

Toinen löytö oli teinipojan päiväkirja vuosilta 1994-1995. Suurimmaksi osaksi se on aika synkkää luettavaa, on angstia ja itsemurhavisioita, mutta heinäkuussa '95 toi tyyppi on ilmeisesti löytänyt itsensä, tullut kaapista ja mahdollisesti seurustelee. Mä toivon, että ton päiväkirjan päätyminen roskalavalle on ollut vahinko, koska a) on tosi surullista jos se on oikeasti heitetty menemään jotenkin merkityksettömänä (varsinkin jos sen on vielä tehnyt joku muu kuin sen päiväkirjan alkuperäinen kirjoittaja) ja b) haluan uskoa että siellä tosiaan oli vaan toi yksi päiväkirja, eikä että siellä lavan pohjalla olis ollut joku kahdenkymmenen kirjan esiintymä jonka missasin.

Mutta just tällaisista syistä mä itse pyrin välttämään kaikkia cliffhangereita niissä omissa päiväkirjoissani. Vaikka mä toki todella toivon, ettei mun päiväkirjat koskaan päädy roskalavalle Kallioon vaan ne kaivetaan sivistyksen raunioista joskus 2900-luvulla, niin perusasetelma on kuitenkin sama; nyt muakin jäi vaivaamaan kauheasti, että selvisikö toi tyyppi ikinä edes hengissä noista angstivuosistaan, vieläkö se pitää yhteyttä esim. tuohon Outiin, ja ylipäätään että mitä helvettiä nyt sitten. Ja oliko ne roskalavalla olevat tavarat ton tyypin tavaroita, ja jos ei, niin miksi sillä oli jonkun toisen päiväkirja? Niin paljon kysymyksiä.

Vicodin Kuvalehti on täyttänyt vuoden!

Nyt poika saunoo, ruutulippu heilahtaa, on verkot tötteröllä ja hole in one! Tossa muutama päivä sitten tuli nimittäin kuluneeksi vuosi tämän blogin ensimmäisestä postauksesta.

Katselin noita blogitilastojani, ja kuluneen vuoden viisi luetuinta postausta näyttäisivät olevan seuraavat:

1. This is the room I have never been in. This is the room I could never breathe in.

2. Vicodin Kuvalehden siivousvinkit (myös yksi henkilökohtaisista suosikeistani)

3. Inferior Design: But why would I want to do a thing like that?

4. Inferior Design: Maailmankaikkeuden hirveimmät sisustusjulisteet (näköjään tykkäätte lukee siitä kun mä haukun asioita, senkin negative nellyt!)

5. Tuparilohi

Lisäksi pinnan alla poreilevat Tamponikummitustutoriaali sekä Suuri Pez-annostelijareformi 2013.

Kuva tälläkin hetkellä residenssissäni käynnissä olevista juhlallisuuksista.
(täältä)

Mun alkuperäinen motivaatio (tai yksi niistä) tän blogin perustamiselle oli se, että kirjotan sellasta blogia jota itse haluaisin lukea, kun sellasia ei oo kauheesti tullut muuten vastaan. Sellasia kivoja blogeja on kyllä olemassa, mäkin jopa seuraan joitakin niistä, mut suurin osa on vieläkin kauheen valkoisia. On siis syytä jatkaa.

Vaikka tää onkin mun päässäni edelleen ennen kaikkea sisustusblogi, ni onhan tää kai aika erilainen kuin muut sisustusblogit noin niinku yleensä. Yksi syy siihen (mun jatkuvan aiheesta eksymisen ja jaaritteluni lisäksi) on se, etten mä oikeasti tiedä mitään sellasia Sisustusasioita. Oon huomannut sen nyt, kun oon perehtynyt sisustusblogigenreen enemmän. Mä en esimerkiksi tunne mitään Sisustusklassikoita. "Tämä Elisabeth Joenuoman vuonna 1962 suunnittelema Kesakko-suodatinpussiteline on ollut haaveissani aina!" En mä osaa tollasia asioita. (Keksin muuten päästäni sekä Elisabeth Joenuoman että Kesakko-suodatinpussitelineen, älkää alkako metsästää niitä. Vaik olis kyllä hauskaa jos siitä tulis nyt joku sellanen salaperäinen trendi, jota huudeltais kaikilla keskustelupalstoilla. "Onko kenelläkään kuvaa Joenuoman Kesakko-telineestä!!" "Takavuosien unohdettu klassikko: Onko jäljellä enää yhtäkään kappaletta?")

Niin, ei mulla muuta sitten. Kiitti kun luette!

Thank you for my ass, eli anatomiset kirjatuet

Frendeissä on se yksi jakso, jossa Chandler ostaa kaikille paskoja joululahjoja. Phoebe saa siltä hopeanväriset, A- ja Z-kirjaimen muotoiset kirjatuet. Mietin sitä jaksoa, kun kehittelin taannoin omaa kirjatukiratkaisuani ja päädyin hyödyntämään mm. tätä persettä.

Aikaisemmin mulla oli ollut kirjatukina kaksi viherkasvia, mut ne oli molemmat kuolleet jo aikoja sitten ja sain vihdoinkin aikaiseksi heivata ne biojätteeseen. Oli uusien tuulien aika. Toiseksi kirjatueksi laitoin tuon irtopään, koska se tarvitsi sijoituspaikkaa ja on lisäksi luonteva pari hanurille. On niinkun yläpää ja alapää edustettuna.

Mun olisi kyllä vähän pakko saada taas uusi kirjahylly, tai vaihtoehtoisesti suorittaa jotain karsintaa näiden omistamieni kirjojen joukosta. Ikeassa on sellasia hyviä, kompakteja hyllyjä, ja yksi sellanen saattais vielä hyvällä tahdolla mahtuakin johonkin. Sen jälkeen mun täytyy siirtyä täyttämään katonrajaa (mikä sinänsä kyllä sopii mulle, katonraja on usein aivan liian laiminlyöty säilytyspaikka).

Kirjat on kyllä maailman paras asia. Tässä taas pari suositusta lähiaikoina lukemieni joukosta:

- Susanna Kaysen: Girl, Interrupted

- Marya Hornbacher: Madness (kiitokset K:lle kun lainasi mulle nää kaksi ensinmainittua!)

- Eve Ensler: The Vagina Monologues

- David Sedaris: Me Talk Pretty One Day

Life's a beach

Oon ennenkin maininnut, että yksi mun tädeistäni, U, asuu saaressa. Olin muutama viikko sitten siellä viettämässä kevätpäivää. Yksi mun suosikkiaktiviteeteista syömisen, juoruilemisen ja punaviinin juomisen ohella on kiertää sitä saarta ja etsiä rannasta aarteita. (Anekdootti villistä luonnosta: Yks kesä olin siellä kallioilla kiipeilemässä, ja eksyin vahingossa kanadanhanhen pesälle. Meinasin saada turpiin siltä emolta ja peräännyin silleen "anteeks, anteeks!", ja osuin lokin pesään. Aggressiivisia syöksyjä tuli siltäkin suunnalta (tää kaikki tapahtui siis n. puolen minuutin sisällä). Olin lopulta ihan suunniltani, "MÄ OLEN NIIN PAHOILLANI!!!", ja lähdin helvettiin koko kalliolta.)

Aluksi etsin hienoja lasin- ja posliininsirpaleita koristeiksi kukkaruukkuihin, ja noukin mukaan muutaman sini- ja turkoosisävyisen. Erilaisia sirpaleita on siellä rannassa kyllä ihan helvetisti, eikä niitä oikeestaan tarvitse juuri etsiäkään. Joskus kun on aikaa ja oon luovalla tuulella, kehittelen niistä jotain jatkojalosteita. Tällä kertaa löysin kuitenkin myös kaikenlaista muuta, ja hylkäsin sirpalekeräilyn aika pian. Kaikista hienoin aarre on tietysti toi päätön posliiniukko ja pieni kallo. Myös toi pieni pullo on hyvä löytö.

Tämä rantaharrastus pitää toki sisällään masentaviakin elementtejä, kun eihän tollasia asioita sais missään luonnossa olla (paitsi tietysti toi kallo, se kuuluu asiaan). Vielä masentavampaa on se kaikki styroksi- ja muoviroska, jota sinne mun tädinkin rannoille päivittäin ajautuu ja jota siinä aarteiden etsinnän lomassa joutuu siivoamaan pois. Me ihmiset ollaan kyllä ihan uskomattomia paskapäitä.

Mä olen ollut kiinnostunut aarteiden keräilystä jo nuorella iällä. Tässä kuvassa oon meidän silloisen kodin lähimetsässä, jossa oli tollanen "aarrepaikka". Halusin aina mennä katsomaan sitä. Aika hienoja pulloja sielläkin näkyis olevan.

Mä en tiedä mistä nämä blogipostaukset kertoo

Sain mun pomolta tuollaisen koristeellisen päiväpeiton (tai siis se oli yleisessä jaossa ja otin sen itselleni), ja oon nyt viikon ajan yrittänyt päättää, että onko se jotenkin liiallinen vai ei. (Huomatkaa, kuinka leijonapehmolelu seilaa kuvissa. Se haluu vaan koko ajan esille.) Tavallaan se on kauheen levoton, mut sit mitä helvettiä, ei tää kämppä muutenkaan oo mitenkään erityisen harmonisesti sisustettu. Tuolla taustalla on muovinen perse, for cryin' out loud! Joo, ei toi oo liiallinen. Tai on, mut niin on kaikki muukin, ja 1+1=3, överi on uus minimalismi, kakofonia on uus valaanlaulu jne. yms.

Mun kamerassa on sellanen lähikuville tarkotettu objektiivi, joten kaikki tollaset yleiskuvat on tosi hankala ottaa. Siks varsinkin tossa alemmassa kuvassa on tollanen äärimmäisen tiivis rajaus. Kiipesin sitä varten ikkunalaudalle ja pudotin mallinuken, mistä kuvatodiste ohessa. Onneksi se ei mennyt rikki, vaikka kaatuikin otsa edellä kirjahyllyn kulmaan (kaatumiskohta nähtävissä kirjahyllyn reunassa).

Asiasta toiseen, haluaisin kirjottaa tänne blogiin paljon useammin kuin mitä nyt kirjoitan. Mulla on nykyään jotenkin ihan kauheasti kaikkea puuhaa, ja sit samalla tuntuu niinku en tekisi ikinä oikein mitään. "Ihmeellistä kuinka paljon kykenee tekemään ilman että tekee oikein mitään", laulaa Pariisin Kevät. Sivumennen sanoen, tykkään siitä biisistä (Tämän kylän poikii), mut mulle tulee aina huono olo kun ihmiset suhtautuu siihen niinku se olis joku hauska bilebiisi, eikä kertois vakavasta psykoosista ja suljetulle osastolle joutumisesta. Niinku et "hei hei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä", hahhahhaa. (Tai sellasena mä sen olen aina tulkinnut. "Äiti tuu hakee mut pois täältä." Nieleskelen aina itkua töissä, kun se tulee radiosta.)

Mutta niin siis, haluisin kirjottaa tänne useammin mut ei ole ollut aikaa, ja sit se ahdistaa mua, ja sit mua ahdistaa se, että mua ahdistaa koska enhän mä ole tän kirjoittamisesta kenellekään vastuussa eikä mun tehtäväni ole pyydellä anteeksi tai potea huonoa omaatuntoa. Liikumme jälleen metatasoilla. Toisaalta haluisin kirjottaa useammin myös siksi, että tää blogi alkoi alunperinkin sellasena itse itselleni pitämänä ikään kuin muistikirjana, jota on kivaa selata myös jälkeenpäin. Et olis ihan hauskaa jos sitä sisältöö olis enemmänkin.

Tää on taas tätä helvetin monologia. Kai mulle nyt sopii tollanen vitun levoton päiväpeitto kun oon näköjään itsekin taas niin vitun levoton.

FinnPEZ 2014

Pitäkää kiinni hatuistanne, sillä nyt se on vihdoinkin täällä! Mun raporttini parin viikon takaisesta FinnPEZ 2014 -kokoontumisesta, jota vietettiin Park Hotel Käpylässä.

Kaikki sellaset jetset-bloggaajasupertähdet aina esittelee niiden saamia lahjakasseja elikkäs goodie bageja, ja nyt mustakin on tullut sellanen jetset-supertähti koska mäkin voin esitellä mun Pez-aiheisia lahjoja. (Sanasta "kassi" tulee kylläkin edelleen mulle mieleen vaan kivekset, mut en mä mitään kiveksii nyt sori vaan täällä esittele. Tai siis en ainakaan nyt tässä postauksessa.)

Kuvasta puuttuu Pez-juomapullo, koska se on mulla jo töissä käytössä, sekä FinnPEZ -t-paita, koska se on mulla nyt päällä enkä muutenkaan jaksanut alkaa kikkailla sitä mukaan tohon kuvaan. Lisäksi tuolla kassissa oli mukana aika paljon karkkii (siis muutakin ku Pez-karkkii), mut nehän on jo entisiä. Oikeassa reunassa tämänvuotinen FinnPEZ-pinssi, sekä FinnPEZ 2014 -annostelija, joita vain tämän tapahtuman osallistujille valmistettiin.

Mua hermostutti tosi paljon mennä tonne, koska en ikinä mene yksin mihinkään, missä on pelkästään tuntemattomia ihmisiä. Ainakaan vapaaehtoisesti. Mutta nyt siis menin, koska uusien Pez-annostelijoiden seireenikutsu oli liian houkutteleva! Tänä vuonna osallistujia olikin peräti 72, muistaakseni, mikä rökitti aikaisemmat vuodet useilla kymmenillä! Muistaakseni. Osallistujia oli myös muista maista, ainakin Ruotsista, Espanjasta, Itävallasta ja Jenkeistä. Vähänkö ne on kuulleet sen seireenikutsun, mun piti sentään matkustaa vaan kymmenen minuuttia bussilla! Tunnelma tuolla oli kuitenkin tosi lämmin ja vastaanottavainen, joten ei mua sit lopulta ahdistanut yhtään niin paljon ku mihin olin varautunut. Kahvia toki läikytin heti ensiminuuteilla.

Tein hankintoja. Ideanahan tuolla oli se, että sinne sai tuoda omia kokoelmiaan joko näytille tai myyntiin, ja siellä niitä sitten kädet täristen pengottiin ja hamstrattiin. Mulla pysyi kyllä mopo käsissä ihan hyvin, olin varannut 35 euroa mukaan ja ne riitti. Ensi vuonna sitten isompi vaihde päälle. Keskityin erityisesti kummitus- ja noitateemoihin, ja yksi mun suosikeista on toi eturivissä oleva pääkallo. En oo ihan varma esittääkö se Kuolemaa, mut mä leikin että joo, koska pitäähän Kuolemalla nyt oma Pez-annostelija olla jos jollain Smurffeillakin on.

Oli tosi hienoo päästä hiplaamaan niitä kaikista vanhimpia annostelijoita, joita siellä oli esillä. (Mä ymmärrän, ettei suurin osa lukijoista ehkä samaistu tähän, mutta olette valintanne tehneet jos tätä tekstiä nytkin luette.) Oon siinä mielessä kyllä onnekkaassa tilanteessa, että vaikka mun kokoelma on jo suhteellisen laaja, mun on edelleen helppo löytää sinne kohtuuhintaista lisättävää. Kuten Kuolema.

Vaan kuulkaa, säästin sokerin pohjalle! Vicodin Kuvalehdelle nimittäin myönnettiin tämän vuoden Pez-mediatunnustus! En edes tiennyt että tollasia tunnustuksia jaetaan, joten en ollut osannut odottaa mitään. Olin ihan häkeltynyt ja jouduin improvisoimaan minipuheen. Sain diplomin, sekä sellaisen harvinaisen Pez-A-Mania 2013 -annostelijan. Diplomi on nyt seinällä mun kokoelman vieressä, mut hankin sille ehkä joskus vielä näyttävämmät kehykset. Sellaset isot, leveät ja kultareunaiset. Mahdollisesti valaisen sen jotenkin. Piilotan kehyksiin hiilihappojäätä niin, että ne savuaa.

Diplomissa lukee siis seuraavaa: "'Diplomi myönnetään mukaansatempaavasti kirjoitetusta vicodinkuvalehti.blogspot.fi -blogista, missä lukijan mielenkiinto ja nälkä säilyvät postauksesta toiseen ja missä PEZ-keräilyä käsitellään lukijaa kiehtovalla tavalla innostuneesti ja värikkäästi.' PEZ-Mediatunnustus -diplomi myönnetään FinnPEZ-tapahtumassa suomalaiselle PEZ-keräilijälle, joka on edellisen FinnPEZin jälkeen tuonut esimerkillisesti näkyvyyttä PEZeille suomalaisessa mediassa ja näin edistänyt suomalaista PEZ-keräilykulttuuria."

Tunnen, kuinka kusi kohoaa päähän kuin mahla keväisessä koivussa.

Mutta suosittelen FinnPEZ-tapahtumaa alan harrastajille, ja suosittelisin vaikken olisi saanutkaan tuollaista hienoa tunnustusta! Siellä oli sellanen palkattu järjestyksenvalvoja vahtimassa, ettei mitään pöllitä sillä aikaa kun oltiin syömässä. Se näytti alussa vähän siltä, että toi oli sen koko elämän kummallisin päivä, mutta yhdessä vaiheessa kuulin sen soittavan vaimolleen ja tiedustelevan, mahtaisiko niiden tytär olla kiinnostunut Pez-keräilystä. "Mä oon nyt duunissa ja täällä on näitä tällasia Pez-annostelijoita…" HE'S ONE OF US NOW. ONE OF US. ONE OF US.

Nicotine, Valium, Vicodin jne.

Tällanen nopea postaus tällä kertaa, haluun vaan jakaa nää Ben Frostin teokset. Akryylimaalia, lääkepakkauksia ja mahtava konsepti:

Ja tietty aiheeseen sekä keväiseen säähän sopiva teemabiisi:

"Security and insanity are not the same thing."

Postaukset sairasvuoteelta jatkuvat. Mä en tiennyt että ihmisen pää pystyy tuottamaan näin järjettömiä määriä räkää näin nopeasti. Luulin eilen että oon tulossa terveemmäksi mut tänään huomaan, että se oli vaan joku mun elimistön julma pila.

Katsoin eilen tosi pitkästä aikaa Danny Boylen vuonna 1994 ohjaaman elokuvan Shallow Grave. Siinä kolme kämppistä löytää asuntonsa neljännen asukkaan kuolleena ja varustettuna matkalaukullisella rahaa. Ne päättää haudata toverinsa vähin äänin ja pitää rahat, mistä sitten tietysti seuraa kaikenlaisia kommelluksia ja keskinäisiä jännitteitä ja eräiden osapuolten mielenterveyden järkkymistä. Suomeksi toi on nimeltään Murhaleikki, mikä on ehkä vähän harhaanjohtavaa. Ei siinä nyt sillä tavalla suoranaisesti ketään murhailla, tai joo ehkä vähän jossain vaiheessa, mut ei se ole se pointti.

Danny Boylehan sitten meni ja ohjasi Trainspottingin pari vuotta myöhemmin, ja visuaalisesti Shallow Gravessa ja Trainspottingissa onkin tosi paljon samaa. Itse tykkään leffassa eniten sen väreistä, joita on paljon, ja Ewan McGregorista, joka on ihan hullun kuuma (vaikkakin erittäin ysäri, mut vuosi 1994 oli sellanen. Ysäri.). Ja tietty toi itse tarina on synkkyydessään hauska. Yksi mun toistuvista painajaisista on sellanen, jossa oon tappanut ihmisen ja joudun hankkiutumaan ruumiista eroon. Ehkä senkin takia jotenkin samaistun tän leffan tunnelmaan.

Aivan erityisiä lisäpisteitä tää leffa saa Ewan McGregorin yhdessä kohtauksessa yllään pitämästä mustasta paljettimekosta, mikä on tietysti kuumin yhdistelmä mitä koko maailmassa voi olla. Jos se pitäisi sitä mekkoa koko leffan ajan niin näiden mun katselukertojen välillä ei varmaan olisi kulunut sitä ~seitsemää vuotta. Jos se näyttäisi koko leffan ajan siltä niin mun katselukertojen välillä ei kuluisi koskaan edes seitsemää minuuttia. Ehkä onkin ihan hyvä, että se on kuitenkin vaan se yksi kohtaus.

Myös noi taustalla olevat pöytälamput on toki hienot. Ja tollanen seinän sisään rakennettu kirjahylly, voi kunpa mulla olisi joskus sellainen!

Jos tää flunssahelvetti ei tämän päivän aikana ala taittumaan, ni voitte varmaan odottaa jotain vastaavaa leffapäivitystä huomisellekin. Mä voisin nyt tintata vähän lisää viinimarjamehua.

Sleep-in-closet

Minä olen täällä! Alive but just barely. Sellaset akuuteimmat tosielämän kiireet on nyt toistaiseksi ohitettu, mutta tulin sitten tietysti kipeäksi. Alkuun kerrottakoon, että olin viime lauantaina FinnPEZ-kokoontumisessa Käpylässä, MUTTA TÄMÄ POSTAUS EI KERRO SIITÄ. Sitä varten pitää ottaa kuvia ja muutenkin skarpata, ja oon nyt liian räkätehdas semmoseen hommaan. Se postaus on kyllä myöhemmin luvassa!

Tällä kertaa on luvassa muuta. Löysin tällasen postauksen, jonka aiheena on vaatehuoneiden muuttaminen makuuhuoneeksi. Sanaa "huone" käytetään nyt tässä yhteydessä sangen liberaalisti. Oon varmaan erinäisiä kertoja maininnut siitä, kuinka tykkään olla pienissä tiloissa (öhöhöhö, "pienissä tiloissa" fyysisesti mutta kenties myös päihteisiin liittyen) ja nyt haaveilenkin vaatehuone-makuuhuoneesta.

 

Noi molemmat kuvat on sieltä ylempänä linkatusta Apartment Therapyn jutusta. Toi oikeanpuoleinen on tietysti kaikessa valkoisuudessaan aivan liikaa minulle, mut pyytäisin kohdistamaan katseen tuohon lattialla olevaan mustekalamattoon.

Mutta siis miten ihanaa olisi, jos olis vaatekomero, jossa on sänky sisällä! Sinne ei edes tarttis mahtua mitään muuta. …ai paitsi että nyt just tajusin kyllä sen, että jonkun 200x120 -kokoisen sängyn saaminen 200x120 -kokoiseen komeroon voisi olla helpommin sanottu kuin tehty. Se komero pitäis melkein rakentaa sen sängyn ympärille. Koska siis mä en nyt ajattele tässä mitään sellasta varsinaista oikean huoneen kokoista walk-in-closetia, jossa joku Mariah Carey säilyttää sen korkokenkiä, vaan sellasta perus liinavaatekaappia. No mutta realiteetit sikseen. Olis mahtavaa, jos se sänky olis siellä piilossa, ja sit kaiken lisäksi sen varsinaisen makuuhuoneen vois käyttää ihan muuhun tarkoitukseen. Ja kuten noissa kuvissakin on tehty, kirjahyllyt vois rakentaa sinne katonrajaan ja täten hyödyntää vertikaalista tilaa.

Tällaisissa mietteissä tänään. Mä menen nyt takaisin mun tylsän ja konformistisesti makuuhuoneessa sijaitsevan sänkyni pohjalle pärskimään ja lukemaan Vaginamonologeja. (Suosittelen muuten sitä kirjaa, on hyvä!) Vielä minä tämän flunssan kesytän.

Don't you forget about me!

Tämän postauksen aiheena on vaan ilmoittaa, että olen hengissä edelleen, vaikka nyt onkin ollut hiljaisempaa! Tässä on nyt lähiaikoina ollut kaikenlaista, ja tulee olemaan vastaisuudessakin, eikä mulla oo yksinkertaisesti ollut aikaa kirjoitella. Täytyy priorisoida. Kyllä mä tänne mahdollisimman pian yritän taas kirjoittaa jotain sellasia ihan oikeita asioita, mutta se hetki ei ole nyt!

Lohdutuksena kaksi fanikuvaa Laikasta. Voitte tulostaa ne ja laittaa seinälle.

I'm covered in bees!

Otsikkohan viittaa tähän Eddie Izzard -sketsiin (onko stand up -jutut sketsejä?). "I wanna keep bees. Don't want 'em to get away, I wanna keep 'em. They have too much freedom!" Eddie Izzard on ihana. Se ei sinänsä liity päivän teemaan, paitsi että mehiläisiä sivutaan.

Ostin jo joskus kauan sitten divarista vanhan hyönteiskirjan ja sienikirjan siinä tarkoituksessa, et kehystän niitä sivuja kun ne on niin hienoja. Sain sen lopulta aikaiseksi tänään. Tän postauksen tarkoituksena on esitellä ne vaan tälleen nopeesti, kun mulla on sellanen isompi opetustaulu-urakka tulossa tässä lähipäivinä, ja siihen sisältyy sitten seinälle laittamista ja muuta. (Tai niin, no, let's face it, se "lähipäivä" saattaa koittaa vasta viikkojenkin päästä.)

Näistä kuvista voi olla vähän vaikea hahmottaa mittakaavaa, mutta noi on siis sellasen pokkarikirjan kokoisia. Ei mitään massiivisia.

Valitsin nyt kolme sienikuvaa ja kaksi hyönteiskuvaa. Oli tosi vaikee valita, kun kaikki sivut oli niin hienoja, mut onneks noita voi vaihdella usein. Mehiläiset otin sen takia kun tossa on toi hunajakenno ja oon hunajaorientoitunut ihminen, ja raatokuoriaiset siksi että siinä ohessa on toi makaaberihko lintu ja kuoriaiset tositoimissa. Sieniä puolestaan valitsin lähinnä värien perusteella. (Tossa keskimmäisessä sienikuvassa on muuten pantterikärpässieni. En tiennyt, että sellanen on oikeasti olemassa. Luin joku aika sitten luontokirjaa yhden kolmevuotiaan kanssa, ja se väitti että kirjan kuvissa esiintyi "pantterimyrkkysieni". Oletin, et se keksi sen vaan siitä et pantterit on sen mielestä niin rankkoja eläimiä, mut nyt en oo enää ihan varma.)

Etusivu uusiksi

Ostin hiljattain uuden päiväkirjan. Tässä postauksessa luettelin mun vaatimuksiani uudelle päiväkirjalle, ja jouduin lopulta joustamaan niistä jonkin verran. Kuten kuvasta näkyy, päiväkirja on kierreselkäinen, ja sivujakin siinä on enemmän kuin ehkä olisi tarpeellista. Paperi on kuitenkin laadultaan oikeanlaista, holhoavaa viivoitusta ei ole ja koko on sopiva (=postikortteja tai valokuvia mahtuu liimaamaan).

Ostin ton yliopiston vieressä olevasta divarista, johon oon muutenkin kantanut rahojani viimeisen vuoden ajan jokseenkin holtittomalla tavalla. Ja mikäli siis on vielä epäselvää, noi kannet (myös takakansi) on otettu tollasesta vanhasta lastenkirjasta. Valitsin ton nimenomaisen kannen lähinnä värien perusteella. Toinen, ehkä paremmin päiväkirjaksi sopiva vaihtoehto oli nimeltään muistaakseni "Pompeijin viimeiset päivät", ja siinä oli kannessa apokalyptinen tuhomaisema. Ne värit ei kuitenkaan olleet kauheen kivat ja kokokin oli vähän liian pieni.

En oo vielä varsinaisesti aloittanut ton kirjoittamista, mut tänään tein jo valmisteluja. Mulla on sellanen taipumus, että mua ahdistaa alottaa uutta päiväkirjaa heti siitä ensimmäiseltä sivulta. Jotenkin se tuntuu siltä, että siinä mennään liian suoraan asiaan ja että ne mun jutut on heti alusta saakka kenen tahansa luettavissa, ja siksi jätän mielellään ekan sivun kokonaan tekstittä (koska tietysti, jos joku varastaisi ton päiväkirjan salaisessa lukemistarkoituksessa niin varmasti ne aikeet kaatuisivat siihen, että joutuu kääntämään alussa yhden sivun enemmän kuin oli suunnitellut…). Halusin kuitenkin, että siinä ekalla sivulla on jotain muutakin kuin pelkkää valkoista paperia, ja niinpä askartelin pitkästä aikaa oikein silleen vanhan liiton kaavalla. Oli tarroja ja glitteriä ja liimaa kaikkialla. KAIKKIALLA. Sain myös käytettyä sitä kultaglitterpaperia johonkin oikeasti hyvään tarkoitukseen.

Tuollainen siitä sitten tuli. Tästä eteenpäin mun päiväkirjahetkeni tulevat olemaan kultaisella glitterillä silatut.

Be sure to wear some flours in your hair

Näitä diy-kuivashampoopostauksia on pyörinyt blogeissa aika paljon lähiaikoina, ja aattelin et hei mä matkin niitä kaikkii ja kirjotan samat asiat mut hauskemmin mun omaan blogiin! Näin tää internet toimii.

Kuivashampoon ideahan on siis se, että se on jauhoa joka imee tukasta ylimääräistä rasvaa ja huijaa koko maailman luulemaan, ettei tukka oliskaan ihan törkeen paskanen. Lisäks se helpottaa kaikkee muotoilua kun hius on sen seurauksena semmonen karheapintaisempi.

Maissitärkkelys on yks kovasti suositeltu kotikonsti, ja mä päätin kokeilla sitä kanssa. Mulla on punainen tukka, joten taitoin maissitärkkelyksen valkoisuutta sekoittamalla siihen kanelia (en oo keksinyt tätä itse, huom, tääkin idea on varastettu jostain jenkkiblogista). Mun pää tuoksuu nyt pullalta. Jos on tummempi tukka, voi käyttää makeuttamatonta kaakaojauhetta. Tän sekoittelun olisi tarkoitus estää sitä, että tukka näyttää jauhopussiin dipatulta. En oo itse ainakaan kuullut mitään kummastelevia kommentteja, joten kai se oikeesti toimii ihan hyvin (tai sit ihmiset ajattelee että mulla on joku tuotteessa kieriskelyyn eskaloitunut kokaiiniongelma eikä osaa ottaa asiaa puheeksi).

Laitan jauhon tukkaan silleen, että heitän pään alaspäin ja hieron sitä niihin paskaisimpiin juuriin kunnes olen tyytyväinen. Tää kannattaa tehdä kylppärissä, koska jonkin verran sotkua syntyy. Kannattaa myös olla nakkena tai pyjamassa samasta syystä. Ainakaan ei kannata tehdä tätä mustiin pukeutuneena.

Ostin tätä tarkoitusta varten tommosen maustepurkin Tigerista. Jos haluis olla oikeesti ekologinen niin voisi tietysti etsiä purkin kirpparilta tai käyttää jotain tyhjää kaupan purkkia, mutta koska mulla ei ollut kärsivällisyyttä sellaiseen niin tuin krääsäkulttuuria. Just näin se menee, we're going straight to hell in a handbasket.