Toi päähenkilö Enid on ihan sairaan rasittava monella tapaa, vaikka tietty myös samaistun sen elämänasenteeseen jossain määrin. Parasta tässä leffassa on kumminkin Seymour (Steve Buscemi, mene mun kanssa naimisiin!) ja sen koti. (On noi leffan muutkin interiöörit tosi hienoja, mut mikään ei oo yhtä hieno kun Seymourin koti.)
Tuossa viimeisessä kuvassa pyytäisin teitä kohdistamaan katseenne noihin verhoihin. Edellisessä postauksessa teilasin verhojen vaihtelun, mut voisin nyt ottaa sanojani vähän takaisin. Hyväksyn verhojen vaihtelun tilanteessa, jossa on jotenkin ihmeen kaupalla onnistunut löytämään paljon erilaisia, hienoja verhoja ja haluaa luonnollisesti, että kaikki pääsee vuorollaan esille. En edelleenkään hyväksy verhojen vaihtelua tilanteessa, jossa vaihteluun ei ole muuta syytä kuin vaihtelu itse, tai joku hiuksianostattava "limenvihreä kausi". (Tiiättekö sellanen, että löytää jostain Tuurin kyläkaupasta limenvihreän vessaharjan ja on ihan että ai kun pirtee, ja sit ostaa kaikkee ihanaa pirteetä limenvihreetä ja vaihtaa verhot niihin sopiviksi. Mä en keksi tätä päästäni, siinä Tuuri-ohjelmassa oli kerran nainen joka hamstrasi kaikkea limenvihreää koska sen koti oli sen värinen. Vaikka eipä sillä, each to their own, enkä tiiä mikä sen nimenomaisen naisen suhde verhojen vaihteluun oli. Mutta mulla on pointtina sellanen dystooppinen sisustussekoilu, jossa sit kolmen kuukauden päästä kyllästyy limenvihreään ja alkaa kerätä jotain neonoranssia ja vaihtaa taas verhot. Ja kysyn vaan, että mitä tapahtuu niille limenvihreille tavaroille?! Salena päätyvät sinne Tyynenmeren jätelauttaan tappamaan kilpikonnia.)
Mä en itseasiassa tiennyt, että mulla on näin paljon verhoihin liittyviä antipatioita ennenku aloin kirjottaa niistä.
Tämä on lähinnä tällanen motivaatiokuva. Haluisin tästä jonkun huoneentaulun itselleni.
Sitten asiaan liittymättömästi, mua on nyt alkanut ahdistaa tää päivittäinen kirjoitustahti. Ei niinkään siksi, ettei mulla olisi ideoita, koska mulla on niitä vähän liikaakin. Eikä myöskään siksi, että mulla olisi yhtäkkiä joku elämä (vaikka sellastakin tendenssiä on kyllä viime päivinä huolestuttavasti ollut ilmassa). Lähinnä siksi, että mulle tulee sellanen olo, että muhun aletaan kohdistaa odotuksia, ja aina jos muhun kohdistetaan odotuksia, musta tulee tosi vihainen. Jollain selittämättömällä tavalla se on samankaltainen juttu kuin tää ruokapöytäneuroosi, eli että musta tuntuu että mua holhotaan. Niillä odotuksilla. Saatan siis ryhtyä suitsimaan tätä tahtia ihan vaan siksi, että te pysyisitte nöyränä.
Pysykää nöyränä. Katsokaa Ghost World. Have an adult day!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti