Mä olen todella nonkonfrontationaalinen ihminen. En oo koskaan mennyt valittamaan naapureille mistään, vaikka olis selkeesti ollut joskus aihettakin. Mua pelottaa jo se pelkkä ajatuskin ihan mielettömän paljon. No, fear leads to anger, anger leads to hate, hate leads to suffering.
Tässä mun nykyisessä asunnossa on ilmeisesti jostain askartelukartongista tehdyt seinät. Lisäksi mulla asuu seinän takana epämääräinen joukko nuorisoa, joilla on maailman läpitunkevin ääni ja nauru, ja bileet n. neljä kertaa viikossa. Eilen tää tilanne eskaloitui siihen, etten pystynyt menemään mun olohuoneeseen, koska siellä tuntui siltä kuin olisi baarissa joka on täynnä näkymättömiä ihmisiä.
Voisin tietysti laittaa niille jonkun tämän suuntaisen lapun. Mä en kuitenkaan oikein usko tollaseen lappujen lähettelyyn, koska oon villissä nuoruudessani saanut pari sellaista ja siitä tuli vaan sellanen olo, että miksei voi tulla sanomaan suoraan ni voisin pyytää edes anteeksi. Tässä siis mun tilanteeni: oon liian pelkuri mennäkseni sanomaan suoraan, mut en halua laittaa lappua, koska siitä tulee sellanen olo että oon vaan pelkuri joka ei uskalla mennä sanomaan suoraan. Joka siis olen. Metatason shittii.
Mulla ei ole ongelmaa metelin kanssa sinänsä. Toisaalta on ihan hyväkin, että naapurissa on suunnilleen saman ikäisiä ihmisiä, koska mä pidän itsekin bileitä täällä, mulla on usein kavereita kylässä, kuuntelen välillä musiikkia aika kovaa ja laulan, ja Laika on tosi äänekäs kissa. Tää ei siis ole sellanen tilanne, että mä olen täällä aina kuolemanhiljaisuudessa ja ne naapurit luulee siksi, ettei seinien läpi kuulu mitään.
Väitänkin, ettei tässä ole kyse vaan viattomasta tietämättömyydestä, vaan itsekkäästä tyhmyydestä. Siitä todistaa noiden naapureiden käytös rappukäytävässä. Mä en helvetti sentään ymmärrä ihmisiä, jotka huutaa rappukäytävässä. En oo koskaan ymmärtänyt. Joskus muuton aikana joo, mutta voiko olla niin saatanan vaikeeta pitää se turpa rullalla sen minuutin ajan, mikä kestää mennä hissiin ja hissillä alas? Toki noi naapurit viettää rappukäytävässä huomattavasti pidempiä aikoja kuin vaan sen minuutin, koska niillä on tapana pitää kämpän ovea auki ja ikäänkuin jatkaa bileitään siinä rapussa. (Oon muuten kerran ollut osallisena tupareissa, joissa bileet siirtyi rappukäytävään koska kämpästä yksinkertaisesti loppui tila. Ehkä tää on mun rangaistukseni.)
Onneksi noi kuitenkin asuu mun olkkarin puolella, joten makkarissa on yleensä melkein hiljaista. Mun edellinen kämppä oli yksiö, jonka naapuri piti tosi äänekkäitä jatkoja aina viiden aikaan aamulla. Sitä ei päässyt pakoon mihinkään. (Kuten ei myöskään sen kitaransoittoa. Se osasi vaan yhden biisin, joka oli American Pie, ja se soitti sitä joka päivä.) Sitä edellisen kämpän naapurissa asui huumediileri, joka meinasi heittää mun veljen alas kuudennen kerroksen parvekkeelta. Että on sitä pahemmassakin oltu.
Mutta vielä joku päivä muutan metsän keskelle bunkkeriin, ja musta tulee sellanen vainoharhainen survivalisti joka miinoittaa koko alueen sadan metrin säteeltä. Siihen päättyy tämä kärsimys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti