Tässä on Suru, mun ja Laikan kodin uusi asukas. Yksi mun tädeistä asuu saaressa, ja se oli löytänyt Surun sieltä. (Tiedoksi, ettei mulla vieläkään ole sitä uutta kameraa, joten tää on taas tätä. Seliseli.)
Mun alkuperäinen tarkoitus oli irrottaa toi kaikki muumioitunut iho, jotta saisin vaan paljaan luurangon. Googlettelun avulla sain kumminkin tietää, ettei se olekaan ihan yksinkertainen homma; mun olisi pitänyt liottaa Surua 60-asteisessa vedessä pari vuorokautta (eli käytännössä pitää sitä kattilassa hellalla), minkä seurauksena kaikki mun asunnossani haisisi, no, kirjaimellisesti kuolemalta, eikä se siltikään tulisi välttämättä puhtaaksi. (Plus noi siipien luut olisi salena kärsineet siitä.)
Tulin siihen tulokseen, että muumio on ehkä ihan hyvä. Muumioituminen on merkki siitä, että toi raato on nyt ns. tapahtumaköyhässä tilassa. Se ei edes haise miltään, paitsi ihan vähän maalta jos sitä oikein tarkoituksenmukaisesti lähtee lähietäisyydeltä nuuhkimaan. (Eikä Laikaa muuten kiinnosta paskan vertaa, minkä tulkitsen myös hyväksi merkiksi.) Mikäli se pysyy tarpeeksi kuivana, sen ei pitäis alkaa maatua uudelleen. Mua vähän huolestuttaa, koska luin että se saattaa imeä kosteutta ilmasta. Luotan kumminkin siihen, että mä kyllä huomaan ajoissa jos mulla roikkuu mätänevä lintu verhotangossa.
Mikäli Suru selviää talven yli hajoamatta, ja mikäli mua vielä kiinnostaa sen luiden tarkempi puhdistaminen, aion viedä sen meidän talon pihalle Somerolle. Internetin ja maalaisjärjen mukaan ötökät on erittäin tehokkaita ja pikkutarkkoja luurankojen puhdistajia, joten delegoin homman niille hoidettavaksi. Jos Suru sen sijaan on edelleen hyväkuntoinen, niin sitten varmaan annan olla. Oon jo aika kiintynyt siihen, joten toivottavasti se selviää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti