Kirpputorilöytöjä & konstruktivistinen inkivääri

(Alkuun huomautus, että kirjotin otsikkoon ensin vahingossa "kirppuroti". Sain huvittavan mielikuvan militanteista ja säntillisistä kirpuista, jotka elää tiukassa nuhteessa. Tämä teksti ei kuitenkaan valitettavasti käsittele aihetta tämän laajemmin.)

Olen palannut Somerolta yllänäkyvän kirpparisaaliin kanssa. Aion nyt näiden esittelemisen ohella avautua kirpputoreista vähän yleisemminkin, kun mussa heräsi kaikkia ajatuksia. (Tää on tosi tekstipainotteinen postaus, joten jos ette jaksa lukea niin tough luck. Missaatte mun kestohyvät vitsit ja veitsenterävän argumentoinnin.)

Isä ylipuhui mut ostamaan ton seuraava asiakas -palikan, vaikken kuollakseni tiedäkään, mitä mä sillä teen. Se on keittiön maustehyllyssä nyt. Se löytyi kirpputorilta, joka suurelta osin edusti valitettavan yleiseksi käynyttä kirpputorityyppiä nimeltä "vitun kallis". (En aio tässä yhteydessä mainita mitään nimiä, koska that's not how I roll.) Oon ollut sellasessa käsityksessä, että vielä muutama vuosi sitten kirpparit ja antiikki-/vintagekaupat oli kaksi eri asiaa. Jälkimmäisiin mentiin hakemaan ehkä jotain tiettyä keräilyharvinaisuutta tai muuten korkealaatuista tavaraa, josta oltiin valmiita maksamaan useitakin satoja euroja, mutta ensinmainittuihin mentiin etsimään kaikkee outoo/hauskaa/tarpeellista/"tarpeellista", mukana ehkä korkeintaan parikymppiä käteistä. Toi raja on hämärtynyt.

Tietty kaikkia ihan "virallisia" antiikki- ja vintagekauppoja on edelleen, mut niiden lisäksi on kasvavassa määrin niitä, jotka mainostaa itseään kirpputorina mut käytännössä hinnat ja tarjonta on antiikkikauppaluokkaa. Tää on erityisen hämmentävää sellasissa itsepalvelukirppiksissä, jotka ulkoasunsa ja konseptinsa perusteella on just sitä mitä kirpparilta odottaakin, mutta sit pöydissä myydään satasella jotain Arabian sokerikippoa. (Niitä kippoja on muuten nykyään joka toisella kirpparilla, mut silti ne on helvetin kalliita koska "ne on niin harvinaisia". Haistan kusetuksen.) Monissa tollasissa paikoissa ei edes käy muu kuin käteinen, ja kysynkin nyt, että kuka lähtee kirppiskierrokselle silleen että on parisataa euroa mukana ihan vaan siltä varalta, että tulee joku 70-luvun emalikattila vastaan?!

Nyt mua alkoi itseäni ahdistaa tää yhtäjaksoisen tekstin määrä, tähän väliin siis kuva aiheesta "kirppuroti". (Hain kuvaa myös sanoilla "flea discipline", ja sain tulokseksi paljon kuvia hevosista sekä hämmentävän piirroskuvan kahdesta frakkiin pukeutuneesta, taistelevasta peniksestä.)

täältä

Eteenpäin. Pez-annostelijat ja kissakuvioinen peltirasia on Somerniemen kesätorilta. Sitä mä kyllä suosittelen, paitsi että siellä on yleensä ihan saatanasti ihmisiä. Sieltäkin toki löytyy niitä Arabian kippoja, ja lisäksi kaikenlaisia harhaisempiakin myyjiä. (Viime kesänä yhdessä pöydässä myytiin sellasta metallista "tupakointi kielletty" -kylttiä neljälläkympillä. Meni varmaan kaupaksi.) Niiden joukossa on kuitenkin kiitettävän paljon ihan perinteistä kirppismeininkiä.

Toi kissarasia maksoi kaksi euroa (plus sen myynyt setä oli tosi sympaattinen). Noista Pez-annostelijoista keskimmäinen maksoi huimat 4 euroa, mikä on suurin hinta minkä oon ikinä maksanut yhdestä annostelijasta. Mun oli kuitenkin pakko taipua, koska se on 70-luvulta asti (ehkä ne satasen emalikattilan ostajat ajattelee ihan samalla tavalla). Tätä kuitenkin kompensoi se, että noi kaksi muuta annostelijaa oli ilmaisia! Vielä kahdesta eri pöydästä. Voin kyllä niin kuvitella, jos on ensin käyttänyt kaksi viikkoa siihen että käy mielenterveytensä uhalla läpi jotain autotallin romulaatikoita, raahaa ne kirppikselle, ja sit tajuaa että joutuu viemään ne takaisin, jos ne ei mee. Oon itse kirppismyyjänä tehnyt samaa. "Ota se. Oo kiltti ja vie se vaan pois."

Kolmas kirppari oli sitten sellanen perinteisempi, jossa oli paljon rumia asioita, seassa hienoja asioita, ja edulliset hinnat. Sieltä ostin ton venäläisen purkin ja, vihdoinkin, Janet Fitchin Valkoinen oleanteri -kirjan. Tässä Booklovers-postauksessa huutelinkin sen perään. Kirjojen etsiminen kirpputoreilta on yleensä ihan helvettiä, enkä melkein ikinä tee sitä, mutta ton löysin koska se oli vähän erillään niistä muista kirjoista. Pitäis kyllä varmaan ryhdistäytyä siinä asiassa, koska sen kaiken roskan seassa on ilmeisesti joskus ihan oikeasti hyviäkin kirjoja ja aika paljon halvemmalla kuin divareissa. (Toi Valkoinen oleanteri maksoi 50 senttiä.)

Aiheeseen liittymättömänä bonuksena tilannekatsaus mun inkivääristäni. Katsokaa miten järjetön se nyt on! Mä pidän tosta, koska se rikkoo sovinnaisuuden rajoja.

Tätä kasviteemaa sivutessani haluan myös nostaa esille suihkepulloihin liittyvän epäkohdan. Tarttisin sellasen suihkepullon, josta tulee semmosta hienoa sumua. Silleen, miten ainakin mun lapsuuteni suihkepulloista tuli poikkeuksetta. Mulla oli jo yksi suihkepullo, jonka suihkutusoptiot olivat joko suora yhtäviivainen ruiskutus tai säälittävä pisarointi (eli siis joo tiedän, että sitä suutinta voi ja kuuluukin säätää, tartte siellä viisastella). Ostin pari päivää sitten uuden, jonka oletin olevan sumuttava ihan vaan sillä perusteella, että se oli jonkinlainen "viherkasveille tarkoitettu" suihkepullo. Eikö perkele, samaa säälittävää pisarointia! Vaikka keräilenkin mielellään kaikkee, niin en haluais itselleni mitään paskojen sumutepullojen kokoelmaa. Mutta mistä kuluttaja voi ostohetkellä tietää, onko tämä pullo nyt oikeasti sumuttava, vai säälittävästi pisaroiva? Jos kenelläkään on vinkkejä tai samankaltaisia kokemuksia jaettavaksi, niin areena on teidän.