Voittajan lauantai

Tykkään lomassa siitä, että vuorokaudenajat saa vapaasti menettää merkityksensä. Oon monissa asioissa aika hyvä, ja yksi niistä on nimenomaan vuorokauden tuntien anarkistinen hyödyntäminen. Voin nukkua, kirjoittaa, lukea, dokata ja katsoa Twin Peaksia täysin kellonajasta välittämättä.

Oon nyt myös ottanut haltuun ~viiden tunnin mittaiset päiväunet. Kun niihin lisää mun normaalit ~yhdentoista tunnin mittaiset yöuneni, ei mulle sitä valveillaoloaikaa liiemmin jääkään. Se sopii mulle mainiosti, koska mun unet on yleensä niin siistejä. (Paitsi yksi yö kun näin unta, jossa mua ammuttiin rintaan. Se ei sattunut niin paljon kuin voisi olettaa, mutta mun koko keho meni tunnottomaksi ja oli tosi vaikea hengittää. Se ei kuitenkaan estänyt mua latelemasta yksityiskohtaisia tappouhkauksia sille mua ampuneelle tytölle.)

Mulla on ollut jo pitkään projektina maalata eteisen peilin kehykset mustiksi. Eilen yöllä päätin ryhtyä puuhaan. Valaistusolosuhteet olivat väkisinkin sangen tunnelmalliset, koska tää mun kämpän kattolampputilanne edelleen on mitä on. Oli kuulkaa tuoksukynttilää ja valosarjaa. (Kirjoitin ensin "tuksukynttilää". Jos se olisi joku olemassaoleva tuote, minä ostaisin. Sellanen Neitsyt Maria -tyylinen rukouskynttilä, mutta vaan Tuksun kuvalla. Outoo jos sellasia ei jo ole.) Maalaaminen on mun mielestä aina ollut tosi rentouttavaa, mihin saattaa toki jotenkin liittyä se liuotteenhaisteluaspekti. Vaan koskapa niitä liuottimia kannattaa haistella, ellei yöllä!

Tänään oli ohjelmassa uusien taulujen sijoittelu eteisen seinään. Vihaan kaikkea sijoittelua, koska oon niin perfektionisti että siinä kestää aina tosi kauan. Oon kuitenkin kehittänyt asiaa helpottavan metodin: leikkaan lehdestä taulujen kokoiset palat ja asettelen ne sinitarralla seinään. Silleen pystyn siirtelemään niitä helposti ja tarkastelemaan kokonaisuutta myös matkan päästä. Myös varsinaisten koukkujen nakuttelu on helppoa, koska ne voi naulata suoraan paperimallin päälle.

Käytännössähän tämä koko episodi ei sujunut ihan näin mutkattomasti. Laittaessani peiliä takaisin seinään sain huomata, ettei maali ollut vielä kuivunut kaikkialta kunnolla. Aiheutin sotkua. Jouduin maalaamaan kohtia uudestaan. Lisäksi löysin kehyksen sisäreunasta monta sellaista kohtaa, jotka mun tunnelmavalaistuksessani oli jääneet maalaamatta. Päätin olla välittämättä.

Pelkkien paperimallien asettelu kesti varmaan yli tunnin. Seinässä oli jo neljä koukkua valmiiksi, ja yritin viimeiseen asti hyödyntää niitä mahdollisimman paljon. Lopulta kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei se tule olemaan mahdollista ja jouduin irrottamaan ne kaikki. (Niitä pystyi onneksi käyttämään vielä uudelleen.) Arviolta sijoittelupainin puolivälissä muistin nuo sätkynuket, jotka toin Somerolta joskus alkuvuodesta nimenomaisena aikeenani laittaa ne tolle seinälle.

Seuraava vastoinkäyminen koitti taulukoukkujen muodossa. Olin ostanut niitä hyvissä ajoin etukäteen, mutta ne ei olleetkaan mun naula- ja ruuvilaatikossani, jossa oletin niiden olevan. Etsin niitä n. kaksikymmentä minuuttia ja aloin jo valmistaa itseäni henkisesti lähtemään Clas Ohlsonille. Lopulta löysin koukut mun kynäpurkista, ja huomasin samalla, että ne on puolet pienempiä kuin ne, joita oon käyttänyt aikaisemmin. Punnitsin isompia tauluja käsissäni ja murehdin koukkujen kestävyyttä. Päätin olla välittämättä.

Itse naulaaminen sujui jokseenkin ongelmitta, vaikka Laika varastikin aika monta asiaa (varsinkin kun hikisine sormineni pudottelin koukkuja ja nauloja tasaisella tahdilla).

Noi taulut on kaikki postikortteja, paitsi toi isoin johon oon asetellut mun lapsuuden suosikkipaperinukkeni ja sen vaatteita. Neljä pienintä taulua on sellasia surrealistisia neuvostoliittolaisia kortteja, jotka on tavallaan "lainassa" meidän isältä. Noi sätkynuket oli meillä seinässä kun olin pieni, ja vietin aika raivokkaita hetkiä meidän ullakolla etsimässä niitä. (Väitän edelleen, että noiden neljän lisäksi jossain kuuluisi olla ainakin yksi sammakko ja Pinokkio. Siinä vaiheessa kun löysin noi olin kuitenkin lyönyt pääni ullakon matalaan kattoon n. kymmenen kertaa, ja aloin olla aika ns. kypsä.)

Kun tää kaikki oli valmista, huomasin luonnollisesti vaikka kuinka monta millimetrin tarkkaa sijoitteluvirhettä. Lopulta päätin, että vastedes en katso tolla seinällä muualle kuin peiliin – kunnes katsoin peiliin, ja huomasin että näytän tänään tosi hikiseltä pallinaamalta. Tuo seinä on siis tästä lähtien kuollut minulle. Päätin olla välittämättä.

Kaikesta huolimatta oon ihan tyytyväinen, että toi projekti tuli vihdoin tehtyä. Paitsi että voi jumalauta, nyt just tällä sekunnilla muistin, että mun oli tarkoitus siirtää tolle pöydälle mun holtittoman korkeaksi kasvanut anopinkieleni. Sehän tietysti peittää ton isoimman taulun. IHAN SAMA, EN VÄLITÄ, PÄÄTÄN OLLA VÄLITTÄMÄTTÄ.

Ja koska tää on muutenkin sujunut niin hyvässä hengessä kaikki, niin kerron vielä, miten kävi lopuksi. Noi pienet taulut ei olleet ihan siinä järjestyksessä, missä halusin, joten ryhdyin hikisine sormineni siirtelemään niitä.

Hauskaa viikonloppua.