Kirjasuosituksia antijuhlijoille

Halojaa! Täällä mä edelleen olen, vaikka onkin taas ollut hiljaisempaa.

Vanha kunnon fok_it pukee taas mun tunteeni sanoiksi.

Uusi vuosi ei mun mielestä ole millään tavalla positiivinen tai juhlimisen arvoinen tilaisuus, joten sen kunniaksi oon koonnut uuden minilistan suosittelemisen arvoisista kirjoista (edellinen suosituslista löytyy täältä). Näiden kirjojen kanssa voisi itse kukin sulkeutua johonkin vaatekomeroon, kunnes vuodenvaihde on armollisesti mennyt ohi. (Nää ei sinänsä liity mitenkään just uuteen vuoteen eikä edes juhlimiseen tai sen välttelyyn, mut on vaan silleen niinku hyvii tiätteks kirjoi.)

Mikko Rimminen: Hippa

Mun suhteeni Mikko Rimmiseen (tai siis sen kirjoihin) on erittäin lämmin. Tätä uusinta en uskaltanut aloittaa moneen viikkoon, koska en halunnut, että se loppuu. Jouluna sitten luin sen yhdellä istumalla. Alku oli jotenkin hidasta ja vähän pettymys, mut sit se lähti käyntiin paremmin ja olikin superhauska. (Mä tosin join siinä lukemisen ohessa kolme lasia viiniä, että en tiedä, kuinka paljon sillä oli vaikutusta asiaan.) Tiiän et joitain ihmisiä ärsyttää ne Rimmisen hyperverbaaliset lauseet, mut mun mielestä ne on just parasta siinä.

Toni Morrison: Song Of Solomon; The Bluest Eye

Nää kaksi on mun tähän mennessä lukemistani Morrisoneista parhaita. Toni Morrison kirjottaa tosi rankoista aiheista, mut onnistuu tekemään sen silleen, ettei halua heti vetää ranteita auki vaan ne kirjat on aika hauskojakin välillä. Mä en nykyään enää pysty lukemaan mitään sellasia inhorealistisia kirjoja, joissa vaan kieriskellään kaikessa mahdollisessa pahuudessa, koska oon sellasten jälkeen monta viikkoa ihan paskana. Oon silti sitä mieltä, et rankoistakin asioista pitää lukea, koska sillon ymmärtää paremmin sekä asioiden eri puolia että muita ihmisiä. Toni Morrison on siihen hyvä.

Susan Cain: Quiet

Tietokirja introverttiudesta. Sisältää semmosia vähän rasittavia self-help-elementtejä (mä en kestä sellasta ollenkaan, koska no, se on holhoamista), mut suurimmaksi osaksi mielenkiintoista ja terapeuttista luettavaa.

Mä en itse taida kuitenkaan viettää vuodenvaihdetta missään komerossa, mut en mä sitä helvetti soikoon aio kyllä juhliakaan. Jaan kuitenkin tämmösen eräänlaisen viisauden, jonka kuulin kovaäänisen humalikon suusta eilen ratikassa:
"Niin siis se tyyppi toivotti mulle 'hyvää joulua ja...', vai oliks se vittu 'rauhallista', no ihan vitun sama 'joulua ja kaikkea hyvää uudelle vuodelle'. Ei siis mitään vittu 'hyvää uutta vuotta' vaan vittu kaikkee vitun hyvää koko sille saatanan vuodelle!!!"

It's a tsunami of blood

Mun ystäväni ja Turbojugend-toverini Polly Achtung toi Jenkeistä viidentoista tuubin lajitelman puffy paintia. En tiiä mikä se on suomeksi, siis se sellanen paksu töhnä, joka kuivuessaan muuttuu ikäänkuin lateksiksi. No, oli miten oli, puffy-motherfucking-paint + farkkuliivi = maailman nopein ja siisteimmän näköinen diy.

  

Heitä, jotka eivät uljasta Turbojugend-organisaatiota tunne, kehotan googlaamaan. Turbojugendeilla on (tai ainakin periaatteessa pitäisi olla) Turbonegron biiseistä valittu teemakappale, ja meillä Someron jaostossa se on Drenched In Blood (D.I.B.). Ollaan tyttöjä ja veren kanssa joutuu säännöllisin väliajoin lotraamaan, joten se sopii meille. Tää puffy paint -diy istuu siis myös siinä mielessä. Toki tätä ideaa voi hyödyntää myös muunlaisiin vaatekappaleisiin, itse ainakin tuun koristelemaan tällä metodilla luultavasti kaiken rintsikoista villapipoon.

Eritteisin terveisin Millie Über, presidentti, Turbojugend Somero

Makuuhuoneen reformi

Joskus 10-11 -vuotiaana mun toiveammatti oli sisustussuunnittelija (/arkeologi, mut se ei nyt liity tähän). Musta oli kivaa piirtää huoneiden pohjapiirustuksia ja visioida huonekaluille eri järjestyksiä. (Se oli mun silloinen käsitykseni siitä, mitä sisustussuunnittelija tekee. Nyt myöhemmin oon tajunnut et ne tekee aika paljon muutakin, muun muassa joutuu kuuntelemaan asiakkaiden toiveita. Enää en lähtis sellaseen touhuun.)

Sain uuden kaapin tossa muutama päivä sitten ja pääsin jälleen elämään lapsuuteni unelmaa pohjapiirustussuunnittelun muodossa. Mun on muutenkin pitänyt muutosta asti tehdä jotain makkarin järjestykselle, kun siellä oli hirveästi ylimääräistä tilaa jota ei voinut käyttää mihinkään.

Tällä kertaa nostin shitin ns. uudelle levelille tekemällä jokaista huonekalua vastaavan, suhteessa oikean kokoisen irrallisen paperilapun, joita pystyin siirtelemään (myöskin suhteessa oikean kokoiseksi piirretyn) pohjapiirustuksen päällä. Työn professionaaliutta lisäsi tietysti mun 150-senttiä pitkä pandamittanauhani, jolla suoritin kaiken tarvittavan mittaamisen. Aina aikasemmin oon tehnyt noita pohjapiirustuksia perstuntumalla, jolloin ne huoneen mittasuhteetkin on saattaneet olla vähän mitä sattuu. Tää uusi systeemi on tosi hyvä, koska silleen pystyn kokeilemaan montaa eri vaihtoehtoa ja, ennen kaikkea, ne vaihtoehdot pysyy realistisina koska näen heti, jos joku juttu ei toimi tai mahdu. Se varsinainen kamojen siirtely paikoilleen olikin sitten kaikista helpoin ja nopein vaihe.

Niin, mulla on tosiaan tollanen uusi seisova mallinukkekin nykyään (toi joka nojaa reteesti kaappiin ylemmässä kuvassa). Mun piti kirjottaa siitä jo aikasemmin mut sit se jäi, vaan eipä siitä nyt niin hirveesti sanottavaa olekaan. Yks mun kaveri soitti mulle pari viikkoa sitten kuuman vihjeen, et tollanen on myynnissä mun lähikirppiksellä, ja pitihän se sitten käydä hakemassa pois. Nyt alan kyl olla sitä mieltä, et pääluku on noitten nukkien suhteen tullut täyteen (vaik osalla niistä ei ees oo päätä, öhöhöhö).

Ne hiton taulut pitäis saada laitettua seinään, ja sängylle tarvitaan lisää tyynyjä, ja noi boordit olisi jo korkea aika saada revittyä helvettiin, mut ehkä se on hyvä et pysyy kaikki projektit vähän vaiheessa. Olis kauheeta jos joku päivä tajuaisin, et mun kämppä onkin vaivihkaa tullut valmiiksi enkä löytäis enää mitään järjestettävää. Sit pitäis varmaan muuttaa tai jotain, tai tehdä joku äkillinen, tuhoisa ja ruma remonttiratkaisu jonka jälkiä sais siivota seuraavat puoli vuotta.

Esittelyssä Lucia-orava

Tän kämpän asukkaiden määrä jatkaa kasvamistaan. Suru-lintu muutti taloon viikko sitten, ja nyt sain synttärilahjaksi Lucia-nimisen oravan! (Kiitos, E!!)

Tuosta kuvasta se ei oikein käy ilmi, mutta Lucian silmät on luonteikkaasti n. puoli senttiä eri tasossa keskenään. Se on mahtavaa koska se saa Lucian näyttämään tosi ovelalta! Tällä hetkellä Lucia asuu mun kirjahyllyn päällä, mut se ei tule olemaan pysyvä sijoituspaikka. (Se on vähän sellanen hätäratkaisu aina, kun pitää saada joku uusi asia Laikan ulottumattomiin. Me ei nyt tällä hetkellä muutenkaan olla Laikan kanssa väleissä, koska se herätti mut aamulla pudottamalla anopinkielen eteisen pöydältä lattialle. Nää kuolleet eläimet on siinä mielessä paljon helpompia lemmikkejä, et ne ei vittuile yhtä paljon.) Mulla on täällä asunnossa käynnissä semmonen suuremman mittaluokan huonekalureformi, josta varmaan raportoin lähipäivinä lisää, kun saan sen valmiiksi. Sen tuloksena Luciakin saanee uuden sijainnin.

Minirahapuu ja Viimeinen Sukkapari

Sen lisäksi, että ripustin eilen kuolleen linnun mun verhotankoon, tein toisenkin söpön asian! Mikäli ette oo esimerkiksi juoneet lähimuistianne, saattaa tämä postaus ja siinä esitelty tarkemmin määrittelemätön lasiesine soittaa kelloja. Mä istutin siihen pienen rahapuun!

Toi rahapuun taimi on sellanen, joka oli lähtenyt kasvamaan itsekseen yhden isomman rahapuun juurelle pudonneesta lehdestä. Laitoin tonne pohjalle pienen saviruukun sirpaleen, jonka irrotin vasaralla isommasta saviruukun sirpaleesta. Huomatkaa kuinka siirrymme suurista kokonaisuuksista pienempiin – näinhän on myös meidän ihmisten laita. (Toi on sellanen meidän isän sanonta, jonka se varasti joltain pastorilta. Se sopii oikeastaan kaikkiin elämän tilanteisiin.) "Everything small is just a tiny version of something big." Tuon varastin Adventure Timesta.

Nyt mun pitäisi jatkaa koulutöiden kirjoittamista. Tällä kertaa mulle ei ole käynyt niinkuin viime periodissa, kun kirjoitin niitä ihan stressissä ja itku kurkussa edellisenä iltana ennen palautusta. Sen sijaan mulla havainnollistuu tässä nyt ilmiö, joka tunnetaan nykyisin mun ystävien keskuudessa nimellä Viimeinen Sukkapari (selitän ilmaisun alkuperän kohta): Aloitin noi kaikki työt ihan hyvissä ajoin, ja kirjoitin niitä tosi ahkerasti. Nyt multa puuttuu enää pari sivua, jotka mun oli tarkoitus kirjoittaa eilen. Mä tiedän jo, mistä aion kirjoittaa, eikä siihen sisälly mitään angsteja eikä suorituspaineita. Siitä huolimatta, tai kenties juuri siksi, en nyt yhtäkkiä saa niitä tekstejä viimeisteltyä millään. Ryhdyin siihen eilen, ja olin yhtäkkiä vaan silleen "...ei. Mä en kirjoita tätä nyt."

Viimeinen Sukkapari viittaa siis siihen, kuinka ihan jonkun homman viime metreillä vaan yhtäkkiä päättää lopettaa. Olin auttamassa mun ystävää T:ta muutossa pari viikkoa sitten, ja se kertoi vaatteiden pakkaamisen yhteydessä tapahtuneesta episodista: se oli pakannut jo melkein kaiken, mut kaapin perällä oli vielä yksi sukkapari. Sit sille oli tullut vaan sellanen olo, että nyt saa riittää. Sen sukkaparin lisääminen pakattujen vaatteiden joukkoon olisi vienyt ehkä kaksi sekuntia, mutta jossakin se jaksamisen raja ihmisellä kulkee ja T:n kohdalla se kulki nyt siinä. Joten se oli jättänyt Viimeisen Sukkaparin sinne kaappiin korjattavaksi pois loppusiivouksen yhteydessä.

Näin on myös meidän ihmisten laita.

Esittelyssä Suru-lintu

Tässä on Suru, mun ja Laikan kodin uusi asukas. Yksi mun tädeistä asuu saaressa, ja se oli löytänyt Surun sieltä. (Tiedoksi, ettei mulla vieläkään ole sitä uutta kameraa, joten tää on taas tätä. Seliseli.)

Suru vietti ensimmäiset päivänsä mun luona karanteenissa pahvilaatikossa, siltä varalta että sen sisältä päättäisi ryömiä esiin jotain vähän ei-toivotumpaa faunaa. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, mikä ei olekaan ihme, koska Surun onttoudesta päätellen ne sitä jossain vaiheessa asuttaneet ötökät on vaihtaneet maisemaa jo kauan aikaa sitten.

Mun alkuperäinen tarkoitus oli irrottaa toi kaikki muumioitunut iho, jotta saisin vaan paljaan luurangon. Googlettelun avulla sain kumminkin tietää, ettei se olekaan ihan yksinkertainen homma; mun olisi pitänyt liottaa Surua 60-asteisessa vedessä pari vuorokautta (eli käytännössä pitää sitä kattilassa hellalla), minkä seurauksena kaikki mun asunnossani haisisi, no, kirjaimellisesti kuolemalta, eikä se siltikään tulisi välttämättä puhtaaksi. (Plus noi siipien luut olisi salena kärsineet siitä.)

Tulin siihen tulokseen, että muumio on ehkä ihan hyvä. Muumioituminen on merkki siitä, että toi raato on nyt ns. tapahtumaköyhässä tilassa. Se ei edes haise miltään, paitsi ihan vähän maalta jos sitä oikein tarkoituksenmukaisesti lähtee lähietäisyydeltä nuuhkimaan. (Eikä Laikaa muuten kiinnosta paskan vertaa, minkä tulkitsen myös hyväksi merkiksi.) Mikäli se pysyy tarpeeksi kuivana, sen ei pitäis alkaa maatua uudelleen. Mua vähän huolestuttaa, koska luin että se saattaa imeä kosteutta ilmasta. Luotan kumminkin siihen, että mä kyllä huomaan ajoissa jos mulla roikkuu mätänevä lintu verhotangossa.

Mikäli Suru selviää talven yli hajoamatta, ja mikäli mua vielä kiinnostaa sen luiden tarkempi puhdistaminen, aion viedä sen meidän talon pihalle Somerolle. Internetin ja maalaisjärjen mukaan ötökät on erittäin tehokkaita ja pikkutarkkoja luurankojen puhdistajia, joten delegoin homman niille hoidettavaksi. Jos Suru sen sijaan on edelleen hyväkuntoinen, niin sitten varmaan annan olla. Oon jo aika kiintynyt siihen, joten toivottavasti se selviää.

Anonyymit Digiholhottavat

Edellisessä postauksessa huutelin digijärkkärineuvojen perään. Mä sainkin sitten opastusta via Facebook, ja nyt on kamera hankittuna! Mulla ei ole sitä vielä fyysisesti hallussani, joten en voi tarjota kuvatodisteita. Sen sijaan haluan kirjottaa lyhyen avautumisen siitä, kuinka huono mä olen kaikissa tekniikkaostoksissa. Ihan vaan siltä varalta, jos lukijoiden joukossa olisi muitakin kaltaisiani ja tää voisi toimia vertaistukena.

Yleensä, kun pyydän "neuvoja", "suosituksia" tai "mielipiteitä" liittyen jonkin teknisen laitteen hankintaan (luen tähän myös esimerkiksi internetyhteyden, vaikka se on mun mielestä edelleen lähempänä noituutta kuin ihmiskäden aikaansaamaa teknologiaa (miten se internet muka kulkee ilmaa pitkin ja mistä se langaton netti tietää että mille alueelle sen kuuluu rajoittua??!)), tarkoitan käytännössä sitä, että "tehkää joku mun puolestani ihan mikä tahansa parhaaksi katsomanne päätös". Tätä blogia seuranneet (ja/tai mut henkilökohtaisesti tuntevat) ihmiset on luultavasti havainneet sen, kuinka helposti suutun jos koen että mua "holhotaan". No, se holhoamisen tunne liittyy esimerkiksi valmiiksi viivoitettuihin muistikirjoihin, buffetlounaaseen, ruokapöydän ääressä syömiseen ja motivaatiojulisteisiin. Jostain syystä se kuitenkaan ei liity siihen, että teknisten laitteiden ostopäätöksiä tehdessä mua täytyy ihan konkreettisesti holhota.

Kun mä en ymmärrä mistään mitään. En mistään. Mitään. Mua aina välillä huvittaa kun joudun toimimaan tietokone- tai kännykkätukihenkilönä mun vanhemmille, ja ne on silleen "miten sä voit tietää tollasia asioita?!". Mitenkään vanhempiani väheksymättä sanon, että ne niiden kohtaamat ongelmat on siis yleensä sellasia erittäin perustason juttuja, jotka mä osaan vaan siksi että hamalla 90-luvulla meillä oli koulussa atk-kurssi. Mutku siihen 90-luvulle ne mun taidot sitten rajoittuukin, ja hoen aika useinkin tota "miten sä voit tietää tollasia asioita?!" -lausetta muun muassa internetliittymien parissa työskentelevälle ystävälleni (joka on aikojen saatossa saanut holhota mua aivan kuulkaa koko rahan edestä).

Tässä keventävä ja havainnollistava kuva minusta tekniikkaostoksilla.
(Toi on joku ihan oikeasti olemassaoleva lintu, jolle on jotenkin lajityypillistä näyttää tuolta.)

Tossa kamerahommassa yritin lukea eri malleista kirjoitettuja vertailuja, ja musta tuli fyysisesti pahoinvoiva. "Canon 550D, 600D ja 60D sisältävät kaikki 18 megapikselin cmos-kennon, joka on pitkälti samaa perua kuin aps-c-kameroiden huippumallissa 7D." Vetäkää nyt käteen! En ymmärrä, miten kukaan normaali ihminen pystyy tekemään tuollaisten vertailujen avulla yhtään mitään päätöksiä! Vaadin konkretiaa! Käytännön esimerkkejä! Onneksi mun konkretiantarvetta sekä digijärkkäreitä ymmärtävä ystäväni A tarttui toimeen, ja kuten alussa kerroin, kamera tuli hankituksi. Seuraava saaga on sitten tietenkin siinä, kun opettelen käyttämään sitä. Mua ei saa neuvoa, enkä luultavasti suostu lukemaan ohjeita, koska musta tuntuu että mua holhotaan. Tässä blogissa eletään jännittäviä aikoja.

Show me your teeth

Tajusin, että jos olisin sellanen kunnollinen, ajan hermolla elävä bloggaaja, ni mun pitäisi nyt joulukuussa tehdä postaus per päivä ja se olisi sitten sellanen niinku joulukalenteri. Musta tuntuu että oon maailman ainoa blogi, joka ei tee sitä. Se olis kyllä kivaa, siis jos olisin tosiaan tajunnut tän aikaisemmin ja ehtinyt vähän suunnitella. No mutta todellisuus on se mikä se on, joten joudutte etsimään ne jouluiset huurrettu-tuikkukynttiläkuppi-diy:nne jostain toisesta blogista.

Mä kävin tänään äidin kanssa kaupungilla. Kävin ekaa kertaa siellä Götan maailma -kaupassa, mut en nyt kirjota siitä enempää kun varmaan tulevaisuudessa palaan siihen asiaan paljon tarkemmin. Sen voin kertoo, että tällä kertaa en ostanut mitään (vaikka kyllä ihastuin yhteen täytettyyn siiliin). Ja senkin kerron, että siellä kaupassa tuoksuu ihan sairaan hyvältä! Jos ne myisi jotain Götan maailma -kotituoksua niin ostaisin oitis. Kantsii mennä nuuhkimaan. (Ja kantsii tietysti muutenkin mennä käymään, se on kiva kauppa.)

Sen sijaan tein löytöjä Korkeavuorenkadun Fasaani-antiikkiliikkeestä. Älkää pelästykö tota antiikki-sanaa, se ei oo sellanen perinteinen antiikkiliike (jollaisesta mut maihareineni ja sotkumeikkeineni varmaan heitettäisi ulos). Niiden nettisivuilta voi käydä katsomassa, että mikä meininki. Mutta siis, löysin sieltä pari hammasproteesia, pienen labrapullon ja sellasen, jaa-a, ehkä tislaamisessa käytettävän... asian? (Multa on muutenkin ihan turha kysyä mitään tarkentavaa mistään, mikä edes etäisesti liittyy kemiaan tai labratöihin. Oon koulun puolesta joutunut tarpomaan siinä suossa, erittäin huonolla menestyksellä, ja mun sisälläni kiehuu paljon patoutunutta raivoa niistä aiheista. Labrapulloista ja muusta sen laidan kamasta tykkään silti. Jos niitä ei siis tarvitse käyttää siihen, mihin kuuluisi.)

Mä vihaan tota kuvaa. Oon aivan todella syvällä helvetissä tän kamera-asian kanssa. Oon tähän mennessä käyttänyt veronpalautuksiani maksamalla vuokria etukäteen, ja ostamalla hampurilaisaterioita ja Pez-annostelijoita. Nyt alan kyllä olla sitä mieltä, että mun on ihan jo elämänhaluni ja ajankäyttöni takia pakko investoida myös johonkin kunnolliseen kameraan. Pää hajoo kun joutuu käyttämään jonkun tunnin siihen, että sais otettua edes yhden kuvan joka ei näytä ihan paskalta, ja silti sekin kuva näyttää sit kuitenkin siltä kuin se olisi otettu jonkun helvetin muovipussin läpi. Sattuu ku kattoo. Canon pliis voitko sponssata mua?! Tai jos Canon ei nyt jostain järjettömästä syystä tartu tähän ainutkertaiseen tarjoukseen, ni mulle saa myös antaa vinkkejä hyvistä digijärkkäreistä. Ja sit tulla ehkä mun kanssa sinne kauppaan näyttämään kädestä pitäen, että mikä se niistä on.

Ellen Gallagher: AxME

Olin viikonloppuna mun U-tädin luona kylässä (erotuksena K-tädistä, L-tädistä ja M-tädistä). (...jos mulla olisi vielä toinen K-täti ja toinen U-täti, ne kaikki tädit muodostaisi yhdessä sanan M-U-L-K-K-U. EDIT: Mietiskelin tossa suihkussa tätä tekstiä ja tuli mieleen, että ihmiset jotka ei tunne mua saattaa kuvitella, että tässä nyt jotenkin verhotusti kutsun tätejäni mulkuiksi. Näinhän asia ei tietenkään ole. Kuluneet ~27 vuotta on opettaneet mulle, ettei koskaan kannata aliarvioida ihmisten kykyä ymmärtää asioita väärin/ei ollenkaan, joten siksi selvennän. Ettei sit tartte jostain Metron tekstaripalstalta lukea kuinka nykybloggarit ei kunnioita sukulaisiaan vaikka veromarkat ja Mannerheim ja talvisota eikä bussikuskikaan tervehdi.)

U oli käynyt hiljattain Tampereella Sara Hildénin taidemuseossa Ellen Gallagherin AxME -näyttelyssä. Sain sieltä tuliaisiksi julisteen ja kirjan, koska U:lle oli tullut niistä töistä niin kovasti minä mieleen. Se on ymmärrettävää. Sitä näyttelystä ostettua kirjaa (miksi sitä kutsutaan? Semmonen parisataasivuinen teos ei kai ihan mahdu "katalogin" määritelmään? Vai onko se näyttelykatalogi?) selatessa mulle sattui ekaksi silmään Carol Armstrongin kirjoittama esipuhe, jossa mainitaan samassa lauseessa Simone de Beauvoir, meribiologia ja sukupuolen moninaisuus. These are a few of my favourite things.

Jos ootte Tampereen suunnalla niin kantsii varmaan mennä katsomaan se näyttely. U ainakin hehkutti sitä. Tässä seuraavaksi muutama mun suosikki:

DeLuxe -sarja, 2004/2005, täältä.

DeLuxe -sarja, 2004/2005, täältä.

Watery Ecstatic -sarja, 2004, täältä.

Watery Ecstatic -sarja, 2005, täältä.

Abu Simbel, 2005, täältä taas.

Juliste (joka on tosta DeLuxe -sarjasta) päätyy seinälle jahka saan ostettua sille kehykset. Mun täytyy pitää joku taulunkehys-teemapäivä, jolloin käyn ostamassa ne ostoslistalla olevat ~10 erilaista kehystä, laitan niihin kaikki kaapissa odottavat julisteet ja systeemit ja ripustan seinälle.

American Horror Story: Coven

Mun suhtautumiseni American Horror Storyyn on kahtalainen. Aloin katsoa ekaa kautta tosi innoissani, mut siinä jossain vaiheessa se muuttui salakavalasti ihan paskaksi ihmissuhdedraamaksi eikä se ollut enää yhtään pelottava eikä kiinnostava. Sinnittelin sen silti loppuun asti, koska aattelin et ehkä jossain vaiheessa se taas muuttuu paremmaksi. No ei se muuttunut. Tokaa Asylum -kautta en katsonut kuin ihan pari ekaa jaksoa, koska se oli jotenkin hirveen tylsä jo ensi metreillä. Se oli sääli, koska mielisairaalateemat on sellasia, joista yleensä oon kiinnostunut. (Asiaan perehtymättömille siis tiedoksi, että American Horror Storyn jokaisella kaudella on ihan uusi tarina ja uudet hahmot, vaikka näyttelijät pysyy samana. Ekan kauden teemana oli kummitustalo, tokassa mielisairaala.)

Tän kolmannen, noitakoulusta kertovan Coven -kauden olin ajatellut ohittaa ihan suosiolla, kunnes kaikissa blogeissa vastaantulleet klipit ja hehkutus sai mut antamaan sille mahdollisuuden. American Horror Storyn vahvuutena on aina ollut se, että tylsimmilläänkin se näyttää ihan järjettömän hyvältä (ja osaksi myös siitä syystä jaksoin sillon katsoa sen ekan kauden loppuun). Coven ei oo mikään poikkeus siinä, plus tää on ollut ihan alusta asti tosi koukuttava ja paljon monipuolisempi kuin se eka kausi! Oon katkera siitä, ettei mulla (tietääkseni) ole mitään noitavoimia.

Ihan kauheasti en voi tästä kaudesta kertoa, kun en halua spoilata mitään, mutta pähkinänkuoressa tämä sisältää seuraavaa: on olemassa koulu, jossa opetetaan harvoja jäljelläolevia noitatyttöjä hallitsemaan voimansa, jottei niitä listittäisi niinku kaikki edelliset on listitty. Noitakoulua, ts. Covenia, johtaa kaikista voimakkain noita Supreme. Supreme on vähänku ton skenen dalai-lama, eli niitä on aina olemassa vaan yksi kerrallaan ja uusi astuu valtaan, kun vanha kuolee. Tolla Covenilla on kaikenlaisia historiasta kumpuavia jännitteitä sellasen tummaihoisen voodoopapittaren (joka on sivumennen sanoen ihan megakuuma) kanssa, ja sen asetelman kautta tossa sarjassa käsitellään aika paljon myös orjuuden ja rasismin historiaa/nykypäivää Amerikassa. Toisaalta noi Covenin noidat on siis joutumassa ahtaalle ihan vaan yhteiskunnan taholta, mut samalla ne on ajautumassa sotatilaan sen voodoopapittaren kanssa (mitä asiaa ei auta se, että vallitsevalla Supremella on alkanut ns. hihna luistamaan). Muutakin draamaa toki on.

Tällanen femakko kun olen, ni yksi mun suosikkiasioista tossa sarjassa on se, ettei siinä oo turhan paljon miehiä. Ei siksi, että miehet olisi jotenkin lähtökohtaisesti paskoja ja pilaisi kaiken, vaan siksi, että yleensä toi asetelma on just päinvastoin ja naiset on statisteja ja koristeita, joilla ei oo luonteenpiirteitä eikä ominaisuuksia. Covenissa on sekä ihan läpipaskoja naisia, että hyvisnaisia, että sellasia, tiiättekö, moniulotteisia kompleksisia välillä-hyviksiä-välillä-pahiksia naisia. (Tällä en tarkoita, etteikö tostakin sarjasta pystyisi kaivamaan esille vaikka kuinka paljon problemaattisia asioita. Niitä nimittäin on. Mut tän ei nyt tällä kertaa ole tarkoitus olla mikään feministinen avautuminen.)

Tota on nyt tullut seitsemän jaksoa, ja oon pitänyt niistä kaikista. En kyllä muista, missä vaiheessa se eka kausi lähti luisumaan paskaan, joten on ehkä olemassa pieni riski että tämäkin onnistutaan tyrimään.  Mä toivon, ettei niin käy. Mutta katsokaa itse.

Pidä varas, hän on varas

Aika iso osa mun asunnossani olevista tavaroista on sellasia, jotka on enemmän tai vähemmän "vahingossa" kulkeutuneet tänne joko mun vanhemmiltani, tai muilta lähisukulaisilta. Ikään kuin lainaan, tiedättehän. (No okei, osa on kyllä ihan sovitusti määrittelemättömän pituisessa lainassa, ts. kyllä sä täti saat sen sohvan takaisin sitten, kun taas tarttet...) Oon mä itsekin tehnyt hankintoja, mutta esim. tämänhetkisistä huonekaluista varmaan 50 prosenttia on peräisin muiden nurkista. Se etu on siinä, kun koko suku on kova hamstraamaan kirppareilta ja roskalavoilta.

Olin viikonloppuna Somerolla ala-asteen luokkakokouksessa (= dokaamassa), ja siltä reissulta tarttui taas mukaan pari uutta juttua tänne Helsingin päähän. Mullahan on tää ikuinen lamppujen tarve, ja tollanen hieno pöytälamppu osui silmiin isän yöpöydältä. Ai miten sopivasti sattuikin. Eilisilta menikin sitten sijoituspaikkaa etsiessä, koska toi on niin iso, ettei se oikein mahdu kunnolla mihinkään. Lopulta raivasin sille tilaa tuolta kirjahyllyn virkaa toimittavalta kukkapöydältä. (Ja taitaa muuten jokunen noista kukkapöydän kirjoistakin olla ikuisuuslainassa vanhemmilta.)

Toinen tuliainen on tuo lampun juurella istuva hämmentävä nukke. Se on ollut meidän keittiössä jo pitkään, mut en oo aikaisemmin kiinnittänyt erityisemmin huomiota. Oikeestaan se on aika pelottava, kun se menee pelkästään tollasiin tosi luonnottomiin asentoihin, mut just sen takia se onkin niin kiva. Joten nuken sain sitten luvan ottaa mukaani myös. Siltä puuttuu toinen korva, ni sen nimi on esim. Vincent. Tai nimenomaan Esim. Vincent.

Esim. Vincent.

Toi lampun saapuminen aiheutti kaikenlaista muutakin reformia, kun piti siirrellä kirjoja pois kukkapöytähyllystä seinän syvennykseen -> karttapallo ei enää mahtunut sinne -> karttapallo ja avaruuspallo vaihtoivat paikkaa -> AAAA JOHDOT EIVÄT RIITÄ -> jouduin ryömimään paljon sohvan alla -> pelkäsin että mun selkä menee sijoiltaan ja jään sinne ikuisiksi ajoiksi ja niin edelleen.

Mun olis kyllä pian korkea aika investoida siihen uuteen kirjahyllyyn. Kaikki väliaikaisratkaisutkin (kuten toi seinäsyvennys) alkaa olla käyttömukavuusalueen ulkopuolella. Lisäksi mulla on tää juttu, että kirjat (ja levyt) pitää olla aakkosjärjestyksessä, ja nyt mua hajottaa kun ne on tuolla tavalla erillisinä sektioina ympäri kämppää. (Tai no siis, investoida ja investoida, kun tendenssi on tämä edellä kuvailtu niin tuskin mä sitä hyllyä päädyn mistään Askosta ostamaan. Onko jotain Askoa muuten edes olemassa enää? Vieläkö ruma ja kallis lastulevy menee Suomenmaassa kaupaksi?)

Lopuksi palaan vielä tähän tuoksukynttilätuohtumukseeni. Päädyin nimittäin sittenkin lähettämään Ikealle palautetta sekä nettisivujen puutteellisista tuoksukynttilätiedoista, että kookostuoksukynttilöitä kohtaan tuntemastani kaipauksesta. Sain vastauksen, jossa kerrottiin, ettei kookoskynttilöitä ole enää valikoimissa, ja että kynttilöiden tuoksun näkee "paketin kyljessä olevasta kuvasta". (Sitä kuvaahan ei siis myöskään ole nettisivuilla, vaan sen voi nähdä ainoastaan menemällä paikan päälle Ikeaan hiplaamaan niitä fyysisiä kynttiläpaketteja.) En nyt kirjoita aiheesta tämän enempää, koska huomaan että alan tässä parhaillaan vähän taas suuttua tästä asiasta, mutta Suomen Ikean puolustukseksi sanon, että toi järjetön tuoksutietoa pihtaava nettisivupolitiikka näkyy vallitsevan myös muiden maiden Ikeoiden sivuilla. Se viestiini vastannut asiakaspalvelija kyllä lupasi "välittää toiveen eteenpäin", mut se voi olla ettei toi asia ehkä ole ihan niiden käsissä. Mun pitää alkaa vainota sitä jotain Ikean perustajamogulia seuraavaksi.

Twerkin ja hellan välissä

(Otsikko selittyy tolla lopussa olevalla musiikkivideolla. Ah mä olen hauska. Ja mä vihaan Miley "Rasisti" Cyrusia ja sitä, että kunniakkaasta, historiallisesta ja paljon taitoa vaativasta twerkkauksesta tulee nyt mieleen vaan joku surullinen, valkonen, toisten ihmisten kulttuurin päälle kuseva poptähti.)

Mutta asiaan. Tää on jotain aivan ennenkuulumatonta mut mä keksin uuden hyvän ruokalajin, jonka haluan jakaa. (Mun edellinen once-in-a-lifetime -ruokapostaus löytyy täältä.) Tämä on käytännössä niinku sellanen kotitekoinen flunssajuoma, joka on vaan jatkojalostettu keitoksi. (Mulla ei oo flunssaa, mut sattumalta tähän päätyi sellaset ainekset.)

Ainekset:

~kilo porkkanoita
3 26-vuotiaan tytön nyrkin kokoista (tai vähän pienempää) perunaa
sipuli
valkosipulia
raastettua tuoretta inkivääriä mitä mä nyt sanoisin, joku puoli desiä varmaan meni?
puolikkaan sitruunan mehu
tuoretta minttua
purkki smetanaa
suolaa, pippurii
vettä obviously
voita

Toimi seuraavasti:

- Kuullota sipuli, valkosipuli ja ehkä 3 ruokalusikallista inkivääriraastetta voissa. Laita sitä voita ihan helvetin paljon.
- Lisää vettä + pilkotut porkkanat ja perunat ja ala keittää.
- Joudu epäilyksen valtaan, ja raasta loputkin inkivääristä sekaan, koska pelkäät että sitä on liian vähän. Plus sellasen pienen inkiväärinpalasen säilyttäminen on ärsyttävää.
- Keittäminen kestää aivan sairaan kauan, koska porkkanat ei pehmene ikinä, vaikka ne on pilkottu tosi pieneksi. Mut sitten kun joskus ikuisuuden päästä ne on pehmenneet, soseuta keitto ja lisää sitruunamehu, minttu, suola, pippuri ja smetana.

HUOMIOITAVAA:

- Mä en tiedä, miten ton inkiväärin kanssa olis fiksuinta toimia. Tai siis että onko sillä väliä, kuullottaako sitä vai ei. Mä tein niin, koska se tuntui jotenkin professionaalilta.
- Minttu on oikeestaan aika turha aines tässä, itse en ainakaan huomannut että se olisi tuonut tohon oikeestaan mitään (tai sit sitä olis pitänyt olla ihan tosi paljon). Mulla vaan on sellanen minttu, joka on tulossa tiensä päähän, ja aattelin että hyödynnän sitä nyt johonkin vielä sen elämän ehtoopuolella. (Oon muuten keväällä itse kylvänyt siemenistä sen mintun. Niinku että hashtag luomu, hashtag savetheenvironment, hashtag magicalhomegarden, hashtag ilmastonmuutos, hashtag holierthanthou.)
- Toi sitruuna on kans vähän siinä ja siinä, et olisko mun kannattanut jättää se pois. Lähinnä siks, että mulla on henkilökohtaisia ongelmia sitruunanmakuisten ruokalajien kanssa, koska mulle tulee helposti mieleen tiskiaine (ja tämän tiedostaen olikin siis ihan helvetin fiksu idea silti lisätä sitä...).
- Smetana on vapaaehtoinen. Mulle on vaan fyysisesti mahdotonta tehdä ruokaa, jossa ei olisi joko smetanaa tai tuorejuustoa.

Mulla ei tälläkään kertaa ole mitään kuvia tästä uroteosta, mut sen sijaan hellin teitä tällä Nick Cave & The Bad Seedsin musiikkivideolla:

Oon kuunnellut tätä biisiä nyt pitkin syksyä tosi paljon, ja, kiitos tän videon, tätä on mahdotonta kuunnella ilman että samalla sheikkaa villisti. (Sheikkaa, ei twerkkaa, koska mä tunnen rajani.) Tää video on myös yksi mun suosikeista, koska tää on niin hauska ja söpö.

Ruumiin ja hengen ravintoa, kato.

Joskus eksentrikkoakin epäilyttää

Mulle on alkanut tulla sellasia itselleni epätyypillisiä epävarmuuskohtauksia koskien mun asuntoa. Oon varmaan lukenut ihan liikaa niitä kaikkia minimalistisia valkoisia ja beigejä sisustusblogeja, ja ne on alkaneet syövyttää mun mieltäni. Välillä tulee semmosia kauheita angsteja siitä, että onko tää kaikki romun määrä oikeasti sittenkään hyvä juttu, ja näyttäiskö kaikki paremmalta, jos tota kamaa olisi vähemmän ja kaikki esineet pääsisi paremmin oikeuksiinsa. Mietin tätä varsinkin silloin, kun roudaan kirpparilta kotiin jotain uutta posliinipäätä tai muuta aivan rehellisesti sanottuna täysin hyödytöntä tavaraa, jolle sitten etsin sijoituspaikkaa seuraavan viikon ajan.

Mutta tämähän on hullu, sairas ja perusteeton ajatus. Mä ymmärrän sen, et jos omistaa jonkun ihan megahienon esineen ni haluaa että se sit kanssa nousee esille siellä asunnossa, mut mulla nyt sattuu olemaan kannettavanani tällanen kamala raskas taakka, että mä omistan niitä megahienoja esineitä aivan helvetin paljon. En mä voi sille mitään, että mulla on ollut lapsesta asti näin järjettömän hyvä maku ja että kamaa on kertynyt sen mukaisesti. Lisäksi mä nimenomaan tykkään siitä, ettei kaikkea näe ihan ensivilkaisulla, vaan että pitää kierrellä ja tuijottaa ihan ajan kanssa, jos haluaa nähdä kaiken mitä on tarjolla. (Tietäisittepä vaan, kuinka paljon mä ihan oikeasti käytän aikaa siihen, että vaan vaeltelen ympäri mun kämppää ja katselen asioita.)

Tämän pitkäksi venyneen alustuksen on tarkoitus pohjustaa näitä seuraavia kuvia, joita löysin Apartment Therapysta (ton linkin takaa löytyy vielä paljon lisää kuvia tuolta asunnosta, suosittelen katsomaan!). Tällaiset kuvat palauttaa mun uskoni siihen, että olen ihan oikealla tiellä, eikä minimalismi ole edelleenkään mikään ratkaisu mihinkään asiaan.

Mua harmittaa, etten oo nyt vähään aikaan kauheesti kirjottanut mitään tästä mun omasta kämpästäni, vaan sen sijaan jakanut lähinnä kuvia muiden kodeista. Siihen on kaksi tai oikeestaan kolme tai itse asiassa neljä syytä: 1) mulla on edelleen aika paljon koulutöitä, joten 2) en oo oikein tehnyt täällä mitään sellasta jakamisen arvoista, 3) kirpparisaaliit on olleet laihoja, koska mulla on tässä kuussa varaa ostaa vain järkeviä asioita (kuten ruokaa), ja 4) mulla on se paska kamera ja nyt pimeillä säillä kuvaaminen on vielä enemmän tuskaa kuin aikaisemmin. Varsinkin, kun kohdasta 1) johtuen en kovin usein ole edes kotona valoisan aikaan (tai jos oon, ni nukun. Tai katson Adventure Timea. Yleensä katson Adventure Timea.).

Kyllä mä tästä jossain vaiheessa taas reipastun myös tällä oman kotini ja askartelun saralla, ainakin toivottavasti. Mulla on mielessä sellasia isompia projekteja, jotka vaatii sekä paljon aikaa että jonkin verran rahaa – kumpaakaan näistä ei siis tällä hetkellä löydy. Todellisuudessa eläminen on kyllä usein aika hanurista. (Ja muuten, sitä suuremmalla syyllä kannattaa asua tällasessa epäkäytännöllisessä romutaivaassa! Ei paljoo realiteetit häiritse kun ympärillä on vain esineitä, joilla ei ole minkään asian kanssa mitään tekemistä.)

Aikuisuus

Alustuksena tälle postaukselle kannattaa lukea tämä loistava Hyperbole and a Half -sarjakuva, "This is Why I'll Never be an Adult". Samaistun tohon (kuten moneen muuhunkin Hyperbole-sarjakuvaan) todella paljon, ja tiedän, etten oo ainoo. Oon tätä kirjoittaessani muutamaa viikkoa vaille 27. Tiedän joitain ikäisiäni ihmisiä, joilla on toi aikuisuushomma aika hyvin hanskassa (tai sit ne vaan on tosi hyviä teeskentelemään), mut vielä enemmän tiedän niitä, joilla ei ole. Henk.koht. oon sitä mieltä, että se on ainakin vielä toistaiseksi ihan hyvä asia, mut siihen sisältyy kaikkee semmosta nihkeilyä jonka toi sarjakuva kattaa ja josta aion nyt itsekin kirjoittaa.

Oon jakanut aikuisuuteen kuuluvia juttuja tällasiin osa-alueisiin, jotka tuottaa mulle erityistä hankaluutta (ja jotka, incidentally, käydään läpi myös tossa sarjiksessa. Nää on luultavasti yleisiä haasteita länsimaisille nuorille aikuisille.).

1) Ruokaostokset.

Yks mun kaveri kertoi, kuinka se oli ollut kaupassa ja kuullut sattumalta vanhan pariskunnan arpovan, että mitä ruokaa sinä päivänä laitetaan. Tälle mun ystävälleni oli tullut siitä ihan hirveät angstit, silleen "eikö tämä koskaan pääty?!". Eikä se päätykään! Sitä arpomista joutuu suorittamaan vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen!
Ehkä se ei oo niin suuri ongelma, jos on innokas kokkailija ja laittaa sitä ruokaa mielellään. Itse en kuitenkaan ole, enkä oo myöskään tarpeeksi devil-may-care, jotta pystyisin vaan syömään jotain pakastepitsaa ikuisesti. Mun on siis pakko aina muutaman päivän välein mennä ruokakauppaan pyörimään ja ahdistumaan ja yrittää ostaa jotain muutakin kuin sipsejä ja juustoa.
Tää ei oo enää niin hankalaa kuin vielä muutama vuosi sitten, koska mulle on kehittynyt jonkinlainen rutiini ja ymmärrys tietyistä peruselintarvikkeista, joita nyt ainakin kannattaa ostaa. Silti oon joka päivä ihan kohtuuttoman helpottunut jos tajuan, että mulla on jo ruokaa kotona, eikä mun tartte mennä kauppaan vaeltelemaan ja hipelöimään tavaroita. (Oon sitä paitsi ihan varma, että herätän epämääräisellä ja tuijottavalla käytökselläni instant-myymälävarasepäilyn.)
Tietty tässä oman elämänsä herruudessa on se etu, että mulla on täysi oikeus ja mahdollisuus ostaa kaikkee sellasta epäterveellistä, joka oli lapsuuden vuosina tarkasti säännösteltyä. Mun tekisi aina mieli huudella lapsille jossain karkkihyllyllä, että hahhahhaa, mä olen aikuinen ja mä aion syödä tänään pelkästään karkkii ja jätskii eikä kukaan voi estää mua. Välillä myös käyn pääni sisällä sellasta kinuamistaistelua, jossa mun Aikuinen Anna on että "nyt riittää, ostetaan asialliset asiat ja lähdetään kotiin", ja Ei-Niin-Aikuinen Anna on silleen "HAISTA PASKA MÄ OLEN AIKUINEN", ja lappaa koriin sipsejä ja limua ja ehkä siideriä. Mä pidän niistä taisteluista, koska Ei-Niin-Aikuinen Anna voittaa joka kerta.

2) Siivoaminen.

Tässäkin se toisteisuus ajaa mut turmioon. En kestä sitä, että jos välillä oikein panostamalla panostan ja siivoon aivan saatanasti, "clean all the things!!!", niin se ei riitäkään. Mikään ei koskaan riitä! Viimeistään parin viikon päästä kaikki on ihan yhtä paskaista taas, niinku en olisi koskaan tehnyt mitään.
Aina välillä yritän olla sellanen ihminen, joka siivoaa koko ajan vähän, koska oon ymmärtänyt että sillä tavoin välttyy siltä suuremman luokan saastapainilta. Se ei kuitenkaan toimi pidemmän päälle, koska se ei ole mulle luontaista käytöstä. Mulla on sitä paitsi jatkuvasti kaikkia äärimmäisiä tunteita ja mielialanvaihteluita, enkä mä sellaisten keskellä voi tietenkään tehdä mitään niin banaalia kuin joku imuroiminen.
En kylläkään ole mitenkään järjettömän siivousvastainen ihminen an sich, ja mun kotona on yleisesti ottaen aika näennäisen semisiistiä. Mun on kuitenkin mahdotonta tehdä siivoamisesta itselleni sellaista prioriteettia, mitä sen ilmeisesti kuuluisi olla, jotta olisin sellanen tietyntyyppinen, suoraselkäinen aikuinen. (Tässä postauksessa jaoin noita omia siivousvinkkejäni, joiden takana seison edelleen. Ei ne kuitenkaan kauheen suoraselkäisiä ole.)

3) Asioiminen.

Mä vihaan asioimista. Varsinkin, jos pitää soittaa mihinkään. Musta on tullut siinä puuhassa sillä tavalla petollisen hyvä, että ne tahot joiden kanssa asioin varmaan luulee, että ne on tekemisissä jonkun ihan oikean, kompetentin ihmisen kanssa. HAHAHA eivät ole. Suurimman osan ajasta mä en tiedä, mistä puhutaan.
Mä pystyn nykyisin hoitamaan kaikenlaisia absurdeja asioita, kuten pankki-, lääkäri- ja virastokäyntejä, mutta ai jeesus sentään ne vie multa elämänhalun. Mulle jo pelkkä matkakortin lataaminen on sellanen ponnistus, et samana päivänä on sit ihan turha yrittää saada aikaiseksi yhtään mitään muuta. Tämän valossa onkin järjetöntä, että oon onnistunut muuttamaan itsenäisesti niin monta kertaa, vaikka siihen muuttamiseen sisältyy aina ihan sairaasti kaikkee soittelua ja ilmoittelua ja sopimista. (Toisaalta olenkin sitten kyllä sen muuttourakan jälkeen ihmisraunio aika monta viikkoa.)

Nyt mun pitää kuitenkin lopettaa kirjoittaminen tältä erää ja alkaa valmistautua lähtöön. Meen kannustamaan mun aikuista ystävääni, joka aikoo katsoa 24 tuntia Monty Pythonia yhdellä istumalla.

Unitalo revisited

Sillon kauan sitten kirjotin postauksen unesta, jossa olin nähnyt maailman täydellisimmän talon. Jokainen huone oli eri värinen. No, löysin tänään internetistä sen talon reaalimaailman vastineen. Kaikki tän postauksen kuvat täältä. (On muuten semmonen blogi kyseessä, että varmaan nostan sieltä asioita esille jatkossakin!)

Tältä se näyttää ulkopuolelta. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka noi värit onkin mahtavia, ni mä haluaisin silti mieluummin sellasen mustan goottilinnan. Sillon se kontrasti sisustukseen olisi tosi herkullinen. Ja sisustushan tuolla on muun muassa seuraavanlainen:

Täydelliset tuolit, täydellinen pöytälamppu, täydellinen peili.

Täydellinen kartta, täydellinen tuoliyhdistelmä, täydellinen epämääräinen kaminaa muistuttava esine nurkassa
(joka muuten tarkemmassa selvityksessä paljastui stereoiksi).

Täydellinen kaappi/pöytätaso ja hyllyllä istuva täydellinen nukke, täydellinen pöytä ja tuoli,
täydelliset punaiset verhot taustalla näkyvän huoneen oviaukossa.

Täydellisiä kehystettyjä asioita täydellisellä tavalla kummallisesti sijoitettuna, täydellinen matto.

Täydelliset ötökät seinillä, täydellinen ikkuna.

Noista varsinkin toi viimeinen, vihreä huone häkellyttää mua, koska se on niin suoraan siitä mun unesta! (Tai ainakin nyt toi vähä, mitä tuossa kuvassa on näkyvillä.) Tämän on pakko olla jonkinlainen merkki.

--ai mutta kuulkaa hittolainen, kävin vielä ton talon omistajan kotisivuilla, josta löytyy lisää kuvia. Niitä ei pystynytkään napsimaan itselleen ihan niin helposti kuin mihin oon tottunut, joten menkää itse katsomaan kun en jaksa kikkailla (sitä paitsi musta ei oo kivaa varastaa ihmisten kuvia, jos sitä varastamista ei ole tehty ilmeisen helpoksi, varsinkin jos kyseessä on jonkun oikea koti). Korpee kyllä vähän tollanen sivuilla esitelty riemuhippimeininki, mut ei mennä siihen nyt. Katsokaa tarkemmin vain niitä kuvia, joihin ei sisälly ihmisiä.

Noilla tyypeillä on karusellihevonen niiden pihalla, ja jokainen huone on ihanan värinen, ja niillä on kaksi seinää päällystetty naamareilla, eli ne on siis käytännössä ottaneet mun alitajuntani ja muuttaneet sen fyysisesti olemassaolevaksi kokonaisuudeksi. Mä olen tavallaan katkera, mutta sit tavallaan myös helpottunut siitä, että selkeästikin mun unisuunnitelmat on ihan toteutettavissa olevia asioita. (Viime yönä näin tosin unta, jossa olin marionettinukke, ja halailin marionettinukke-Twiggy Ramirezia, jolla oli ihan törkeen hieno keltainen mekko. Tuon toteuttamisessa lieneekin sitten vähän enemmän haastetta.)

Slice Slice Baby

Olin eilen illalla ahkerana, ja kerron siitä nyt teille. Tässä Ice Ice Baby -postauksessa esittelin ton boolikoristeeksi hankkimani nuken, jonka käsivarsille järjestin nyt uutta käyttöä.

Aloita leikkaamalla käsivarsien olkapääosat pois askarteluveitsellä. Tää oli yllättävän helppo juttu, koska toi muovi oli niin pehmeää. Tarkoituksena on siis saada käsivarsi (nuken) siihen muotoon, että se on helppo asettaa pystyyn tasaiselle pinnalle. Tämä kuva on siinä mielessä lavastettu, että oikeasti suoritin ton leikkauksen ihan itse ja toi toinen käsivarsi odotti vuoroaan passiivisena.

Sit rullasin leikkauspintaan tommosta tarramassaa. Tämähän on siis käytännössä samaa kamaa kuin sinitarra, mut Clas Ohlsonilla ei ollut perinteistä sinitarraa (???!!), joten ostin tätä.

Tämä oli siis haviteltu lopputulos. Ripustin noihin kaulakoruja, ja mulla olisi kuva siitäkin, mutta mulla on nyt ongelmia sekä Bloggerin että kuvankäsittelyn kanssa ja kaikki näyttää yhtäkkiä paskalta. Eikä sillä, noi kesti tossa ehkä puoli tuntia ja putosi sitten alas. (Vielä silleen sopivasti, että mulla oli Laika sylissä ja se pelästyi, otti äkkilähdön ja nyt mulla on naarmuja vatsassa.) Toi tarramassa tarttuu kyllä hanakasti peiliin, mutta ei niinkään tuohon muoviin. Täytyy kehittää joku systeemi. Mutta hauskaa toi oli niin kauan kun sitä kesti, mua nauratti aina kun katsoin noita.

Tästä tulee kyllä mieleen yksi uni, jonka näin muutama vuosi sitten. Olin rikospaikkatutkija ja menin asuntoon, jossa oli tapahtunut jotain vilunkipeliä. Katsoin eteisessä peiliin, mut oman peilikuvani sijaan näinkin sellasen kauhean miehen, joka ilmeisesti oli se tyyppi jota etsittiin. Se oli vähän niinku Jack Nicholson Hohdossa / Twin Peaksin Bob. Yhtäkkiä se alkoi kiivetä ulos sieltä peilistä, pää ja hartiat edellä, ja heräsin kun se oli jo saanut toisen käsivartensa kokonaan sinne eteisen puolelle. Olin nukkunut silleen, että mun käsivarsi oli ihan puutunut ja se oli tyynyllä parin sentin päässä mun naamasta. Pelästyin ihan saatanasti, varsinkin kun siinä ei ollut tuntoaistia ollenkaan enkä ensin tajunnut, että kenelle se käsivarsi kuului. Good times.

Inferior Design: Maailmankaikkeuden hirveimmät sisustusjulisteet

Koska mulla on nyt se tili tuolla Bloglovinissa, niin mulle on tarjoutunut mahdollisuus seurata muiden blogien suosituimpia päivityksiä, esimerkiksi teemasta "DIY & Crafts". Sen myötä oon nyt tullut tietoiseksi, että maailmalla leviää aivan sanoinkuvaamattoman oksettava sisustustrendi: julisteet, jotka koostuu pelkästään randomeista sanoista. Yleensä niillä on siis joku teema, kuten Halloween, tai kiitospäivä, tai syksy, mut ne sanat sinänsä ei muodosta mitään koherentteja lauseita (paitsi joskus).

Tähän tapaan:

Tää on jotain niin hirveää. Katson näitä ja haluan kuolla. Noi kaikki fontit, ja tossa vasemmanpuoleisessa vielä värit saa aikaan sen, että kuulen noi kaikki sanat päässäni sellasena hysteerisenä, kimeä-äänisenä kakofoniana, jonka taustalla leijuu sellaset päiviräsäsmäiset, "myötätuntoisesti ja lämpimästi" hymyilevät psykopaatin kasvot.

Tässä sentään on jotain järkeviä lauseita, mutta millainen sisältö! Just tollasta helvetin teeskentelyä, "draw in frosted window panes", "stand under mistletoe", niinku että joo ripustanpa tämän seinälle ja leikin että elän jossain saatanan siirappisessa amerikkalaiselokuvassa. (Joissa sinänsä ei ole mitään vikaa, mä kyllä silloin tällöin nautin saatanan siirappisista amerikkalaiselokuvista. Mutta mulla on tarpeeksi järkeä päässäni, jotta mä erotan ne tosielämästä, as in en hanki seinälleni mitään to do -listaa asioista, jotka mun pitää tehdä jotta musta jotenkin taianomaisesti kuoriutuisi joku hiton Meg Ryan.)

Pahin on kyllä toi "be merry and bright". Mullahan on muutenkin usein ongelmia ottaa vastaan käskyjä, koska musta tuntuu niin helposti että mua holhotaan (ja siis tää kauhea juliste on kyllä just sellasen pahimman mahdollisen holhoamisen kulminoituma, "tee näitä asioita ja luo itsellesi ja perheellesi unohtumaton joulu!", koska siitä vitun kaakaon juomisestahan se on kiinni), mutta että vielä mun käyttäytymistäni ryhdytään sanelemaan! Joku vitun ruma juliste internetissä yrittää sanella mulle mun käyttäytymistäni!!

Tässä kyllä huvittaa toi "avoid tinsel", koska toi "avoid" -sana näyttää niinku siinä lukisi "a void". Siitä tulee mieleen, et tän julisteen tekijälle on tullut joku hetkellinen katkos päähän ja se on tiedostamattaan lisännyt tonne tollasen nihilistisen lipsahduksen.

Mä en pysty, mä en kuollaksenikaan pysty ymmärtämään että mikä juttu tää on. Miksi kukaan haluaa kotiinsa mitään tollasta? Sinäkö et muista että sulla on perhe, jos se sana "family" ei lue jossain helvetin takanreunuksella? Kun noi ei ole edes mitenkään hienoja! Tossa ylläolevassakin toi "crisp air, crunchy leaves". Oon syksyihminen, henk.koht., ja joo okei tykkään siitä hiton crisp airista ja crunchy leaveseista, koettavina asioina, mut en kai mä nyt jumalauta sentään halua että ne sanat lukee mulla jossain julisteessa!?

Tässä kirjottaessani ja hengenahdistusta potiessani oon miettinyt, että mikä noissa tarkalleen ottaen aiheuttaa tän kaiken aggression. Nyt just tajusin, että noista tulee sellanen olo, niinku joku ihan sairaan ärsyttävä tyyppi puhuisi mulle koko ajan. Hokisi noita sanoja mulle sellasella pehmeällä ja korkealla äänellä. Mä tykkään sanoista ja kirjaimista sinänsä, tosi paljon, mutta tää karmea julistetrendi on pahinta mitä niille voi tehdä.

Tuoksukynttiläsaaga

Tervehdys taas! Nyt oon täyttänyt kouluvelvollisuuteni (toistaiseksi) ja voin taas palata tämän blogihumputtelun pariin. Tosi outo olo, kun ei yhtäkkiä tarvitse koko ajan potea kauheaa syyllisyyttä tekemättä jääneistä asioista.

Aiheenani tänään on tuoksukynttilät. Oon joskus aiemmin täällä hehkuttanut Ikean kookostuoksukynttilöitä (en nyt kuollaksenikaan jaksa etsiä sitä nimenomaista postausta, etsikää itse jos kiinnostaa), ja niinhän siinä tietysti kävi, ettei niitä ole enää Ikean valikoimissa. Ilmeisesti. Mulla kävi yksi kaveri Ikeassa taannoin, eikä se ainakaan löytänyt. Myöskään nettisivuilla niitä ei enää ole, vaikka muita saman sarjan kynttilöitä kyllä löytyy.

Joskin ne nettisivut on maailman epäinformatiivisimmat! Siellä on jaoteltu tuoksukynttilät värin mukaan, voitteko kuvitella, eikä missään ole mainittu sanallakaan MILTÄ NIIDEN ON TARKOITUS TUOKSUA. Se tuoksu, vaikka kuinka viitteellisesti määritelty, olis ikäänkuin aika oleellinen tieto tässä skenessä. Helvettiäkö minua kiinnostaa, että joo uuh, teillä on nyt näitä harmaita ja beigejä tuoksukynttilöitä, kun for all I know ne voi haista joltain saatanan Axelta. Suivaannuin tosta asiasta niin paljon, että päätin jo tapojeni vastaisesti laittaa palautetta. (Mä käytän näköjään paljon kursiivia nyt, mun tunteet on niin suuria.) Siellä nettisivuilla ei kuitenkaan ollut mitään sellasta kätevää "anna palautetta" -osiota (sekin vielä), ja aattelin, että asiakaspalveluun soittaminen tämän asian tiimoilta olis ehkä sekä hyödytöntä että järjetöntä. Mut oon ihan varma, etten oo ainoa joka ton epäkohdan on huomannut! (Ja siis syy, miksi oletan, että kookoskynttilät on loppu, on niiden vaaleansininen väri. Ei ollut vaaleansinisiä internetissä, MUITA VÄREJÄ KYLLÄ JA SENHÄN MINÄ TIEDÄN KOSKA SITÄ TIETOA MULLE JOKA KÄÄNTEESSÄ TARJOTTIIN.)

No. Tehtiin mun tädin kanssa pari viikkoa sitten tutustumisretki Tuusulaan, koska siellä on Suomen suurin Yankee Candle -tuoksukynttilöiden jälleenmyyjä. (Joo. Mä olen perehtynyt näihin asioihin. Suhtaudun kotini tuoksumaailmaan vakavasti.) Niitä olikin ihan helvetin paljon erilaisia, ja valitsin kokeiluun lopulta kolme tuoksua: Black Coconut, Vanilla Chai ja Honey & Spice. (Mulle ei siis muuten edelleenkään makseta tästä mitään. Oma-aloitteisesti tässä jaan teille tietoa. Olen kapitalismin ja markkinatalouden sätkynukke.)

Tässä palaa menemään Black Coconut.
Mun mallinukella on vielä Halloween-koristelut päällä.

Vähiten tykkään siitä Vanilla Chaista. Se on liian jouluinen ja läpitunkevan mausteinen, vähänku istuisi jossain glögikattilassa. Mut semmoselle tosi hardcore-jouluihmiselle voisin kyllä suositella! Honey & Spiceen mulla kohdistui ehkä suurimmat odotukset, koska oon äärimmäisen hunajaorientoitunut ihminen, ja se onkin ihan ok. Ehkä kumminkin vähän liian makea tuoksu mun kotiin (vaikka en kyllä tiiä, että mitä helvettiä muuta mä hunajatuoksusta kuvittelin). Siitä tuoksusta tulee vähän mieleen joku kallis kosmetiikka. Black Coconut puolestaan on semmonen perushyvä peruskookos ja aika mieto, mutta ne Ikean kookoskynttilät oli parempia. (Indiskassa on kanssa hyviä kookostuoksukynttilöitä, tuoksuu samalta kuin ne Ikean mut maksaa kolme kertaa enemmän.)

All in all en oikein tiiä, tuleeko musta Yankee Candlen suurkuluttajaa. Niillä on kyllä kaikkia sellasia erikoisempiakin tuoksuja tarjolla, kuten tuore puu, mut sitä myytiin vaan semmosessa ämpärin kokoisessa purkissa. Se on ehkä vähän liian riskisijoitus, jos se sitten ei olisikaan hyvä.

Joku Ikean silmäätekevä voisi nyt lukea tän tekstin ja a) palauttaa kookoksen takaisin tuoksuvalikoimaan sekä b) ilmoittaa ne helvetin tuoksut siellä helvetin nettisivuilla. Tai vähintäänkin c) lisätä sivuilleen "anna palautetta" -toiminnon.

Courtney Loven kotona

Oon joutunut olemaan vähän ns. turpa rullalla täällä blogin puolella, koska kuten aina, koulutyöt kaatui mun päälleni ja niiden kanssa taisteleminen on vienyt kaiken aikani. Ja voimat ja elämänhalun ja mitä näitä nyt on. Jumalauta mä sanon, joka kerta sama juttu. Mä olen täysin kuriton. Mulle annetaan puolitoista kuukautta aikaa tehdä monta juttua, mutta en tee mitään ennenku muutama päivä ennen kaikkien deadlinea kun oon tälleen.

No niin, se siitä. Enhän mä siis vieläkään ole mitään saanut valmiiksi, mutta nyt suon itselleni tämän tauon. Löysin kuvia Courtney Loven kodista, ni aattelin jakaa nyt vähän niitä ja mielipiteitäni. Tykkään Courtney Lovesta jokseenkin paljon, mut meillä on kyllä jossain asioissa näköjään aika erilainen maku. Kaikki kuvat täältä, ja sieltä löytyy myös lisää.

Haluaisin ihan tosi mielelläni itsekin ripustaa mekkoja tolleen esille. Mulla on hienoja mekkoja. Kauniita mekkoja. Mutta ai kuulkaa saatana sentään, mulla on myös Laika, joka tykkää roikkua tekstiileissä ja repiä niitä.

Vaikka mulla on itsellänikin kotona melkein saman värinen sininen olohuoneen seinä + eteinen, ni silti jotenkin häiritsee toi loputon sinisen määrä tuolla asunnossa. Sininenhän ei siis oikeasti ole ollenkaan mun lempiväri, vaikka oonkin nyt alkanut tykätä siitä just tämän nykyisen kämppäni seinien takia (ne ei siis ole alunperin mun maalaamat, ja mun oli tarkoitus maalata ne mustiksi tai punaisiksi mutta se on jäänyt. Nyt en ehkä edes haluaisi.). Tai noi pelkät vaaleansiniset seinät vielä menee, mutta toi ylemmissä kuvissa vilahtava vaaleansinikuvioinen tapetti kyllä jo koettelee mun kärsivällisyyttäni.

Toinen seikka, joka ei käy näistä mun valitsemista kuvista juurikaan ilmi mutta jonka huomaatte, jos menette tonne alkuperäiseen linkkiin, on hämmentävä romantillisten, kukkakuosisten asioiden paljous (erityisesti sohvakalusteissa). Myös pastellisävyjen ja beigen määrä on yllättävä. Jotenkin luulis, että Courtney Loven persoonaan sopisi enemmän kaikki voimakkaat värit ja synkät kuvioinnit, mutta ilmeisesti asia ei ole näin. Oon joskus aiemminkin nähnyt jotain kuvia sen kämpästä ja yllätyin sillon tästä samasta asiasta. On kukka-asetelmia ja pikkusievää. Kummallista.

Tosta viereisen kuvan taulusta tykkään. Courtney Love sanoo siitä seuraavaa: "People always say how much they love it, and that the girl is so cute - it's totally sick because she's about to throw herself off of that cliff - right after the lamb." Edes jotain synkkää tuollakin.

Noi pienet kengät on niitä, joita kiinalaiset naiset joutui käyttämään kun niiden jalat sidottiin. Sehän on kanssa aika synkkää. Lähinnä kuitenkin valitsin tän kuvan noiden kahden posliininuken takia, tykkään niistä. Toi taustalla oleva tapetti on jotenkin kauheen porvarillinen. Mustavalkoraita olis kyllä sinänsä ihana, kun siitä tulee mieleen Beetlejuice, mut ei tollasena versiona. Paheksun.

Jotenkin tykkään tosta nurkassa olevasta jalkalampusta, kun näyttää ettei se oikein liity mihinkään (ja lisäksi se on nätti, se sopisi mun kämppään). Toi matto on kanssa kiva, ja toi lattialla oleva tyynysysteemi. Sen sijaan tolle ikkunan vieressä olevalle pilari+ruukku-yhdistelmälle en lämpee ollenkaan, kuten en myöskään tuolle takanreunuksen kuvioinnille (joka on tietysti jotain miljoonan arvoista, harvinaista marmoria jota ei saisi arvostella, ja toi ruukkukin on varmaan joku museoesine jota oon vaan liian moukka ymmärtämään). Tuon artikkelin mukaan toi maapallo on Kurt Cobainin, sen historiallista arvoa mä sentään osaan arvostaa.

Tällaisella asialla tällä kertaa. Nyt mun pitää varmaan ottaa aivot narikasta ja ryhtyä taas johonkin akateemiseen suoritukseen. On tää helvettiä.