Hylättyä kirjallisuutta

Nyt kesällä on ollut paljon jätelavoja kaikkialla. Muhun iskee niiden äärellä aina sellanen hamstraamisvimma, mitä jotkut muut ehkä kokee jossain Citymarketissa kun Crocsit on tarjouksessa tai kassalta saa kaupan päälle peltisen kahvipurkin. (Toi kahvipurkkiesimerkki ei oo mitenkään tuulesta temmattu. Olin abivuonna Sokoksella jouluapulaisena, ja siellä oli semmonen kampanja et ostosten mukana sai mauttomahkon beigen kahvipurkin. Se kyllä aktivoi ihan tietyntyyppisiä ihmisiä. "No en mä tällasta oikeestaan kyllä tartte… Saanks mä kolme?" Jotkut kävi hakemassa niitä useissa erissä, kun ne ehkä luuli etten enää puolen tunnin päästä muistanut niiden käyneen aiemmin (vaikka todellisuudessa mulle oli aivan helvetin yhdentekevää ottiko ne niitä purkkeja yhden vai yksitoista). Monet sanoi vievänsä niitä tuttavilleen lahjaksi. Vittu jee, onnee niille tuttaville.)

Mutta eihän mun mistään hiton kahvipurkeista pitänyt kirjoittaa. Mulle tulee aina hirvee halu kaivaa sieltä jätelavalta melkein mitä tahansa suunnilleen ehjää, riippumatta siitä, onko siinä mitään järkeä. Pari viikkoa sitten vetelehdin ikuisuuskaupalla yhden jätelavan vieressä miettien, miten saisin kammettua sen pohjalta itselleni todennäköisesti erittäin rikkinäisen, ei mitenkään kauheen hyvännäköisen vanhan kirjoituskoneen. Sit tulin onneksi siihen tulokseen, ettei mulla ole sellaiselle tilaa (ja lisäks olisin ehkä jotenkin telonut itseni siinä prosessissa, se kirjoituskone oli tosiaan aika hankalasti saavutettavissa ja olin itsekseni).

Eilen iltakävelyllä tuli vastaan roskalava, jolle oli kipattu ilmeisesti jonkun poismuuttaneen/häädetyn(/kuolleen mut se on synkkä ajatus) tyypin asunnon irtaimisto. ("Tuli vastaan roskalava", eli se oli sisäpihalla jolle piti varta vasten mennä. Mutta siis siinä reitin varrella oli se sisäpiha.) Siellä olisi varmaan voinut olla vaikka mitä, mut tietysti päällimmäiseksi oli kasattu kaikki painavat runkopatjat ja muut, joiden kanssa ei huvittanut ryhtyä painimaan. Ihan tyhjin käsin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä! Löytyi kirjallisia teoksia.

Olin aluksi sitä mieltä, et mitään kirjoja en kyllä ala roskalavalta kantamaan kun niitä on jo muutenkin kertynyt melkein riesaksi asti, mutta onneksi mut ylipuhuttiin! Tässä Life Tietokirjat -sarjan Olen: Ajattelen -kirjassa on ihan mahtavia kuvia, plus oikeesti mielenkiintoisiakin juttuja keskiaikojen mielisairaaloista ja 1960-luvun lsd-kokeista. Sitä lavaa oli meidän lisäksi penkomassa pari muutakin tyyppiä, jotka nekin kannusti ottamaan ton kirjan. "Meillä on toi koko sarja! Se on ihan mahtava! Ottakaa se!" Ilmeisesti toi on siis jonkinlainen roskalavojen klassikko, varsinkin kun niitä oli vielä kaiken lisäksi kaksi kappaletta.

Toinen löytö oli teinipojan päiväkirja vuosilta 1994-1995. Suurimmaksi osaksi se on aika synkkää luettavaa, on angstia ja itsemurhavisioita, mutta heinäkuussa '95 toi tyyppi on ilmeisesti löytänyt itsensä, tullut kaapista ja mahdollisesti seurustelee. Mä toivon, että ton päiväkirjan päätyminen roskalavalle on ollut vahinko, koska a) on tosi surullista jos se on oikeasti heitetty menemään jotenkin merkityksettömänä (varsinkin jos sen on vielä tehnyt joku muu kuin sen päiväkirjan alkuperäinen kirjoittaja) ja b) haluan uskoa että siellä tosiaan oli vaan toi yksi päiväkirja, eikä että siellä lavan pohjalla olis ollut joku kahdenkymmenen kirjan esiintymä jonka missasin.

Mutta just tällaisista syistä mä itse pyrin välttämään kaikkia cliffhangereita niissä omissa päiväkirjoissani. Vaikka mä toki todella toivon, ettei mun päiväkirjat koskaan päädy roskalavalle Kallioon vaan ne kaivetaan sivistyksen raunioista joskus 2900-luvulla, niin perusasetelma on kuitenkin sama; nyt muakin jäi vaivaamaan kauheasti, että selvisikö toi tyyppi ikinä edes hengissä noista angstivuosistaan, vieläkö se pitää yhteyttä esim. tuohon Outiin, ja ylipäätään että mitä helvettiä nyt sitten. Ja oliko ne roskalavalla olevat tavarat ton tyypin tavaroita, ja jos ei, niin miksi sillä oli jonkun toisen päiväkirja? Niin paljon kysymyksiä.

Vicodin Kuvalehti on täyttänyt vuoden!

Nyt poika saunoo, ruutulippu heilahtaa, on verkot tötteröllä ja hole in one! Tossa muutama päivä sitten tuli nimittäin kuluneeksi vuosi tämän blogin ensimmäisestä postauksesta.

Katselin noita blogitilastojani, ja kuluneen vuoden viisi luetuinta postausta näyttäisivät olevan seuraavat:

1. This is the room I have never been in. This is the room I could never breathe in.

2. Vicodin Kuvalehden siivousvinkit (myös yksi henkilökohtaisista suosikeistani)

3. Inferior Design: But why would I want to do a thing like that?

4. Inferior Design: Maailmankaikkeuden hirveimmät sisustusjulisteet (näköjään tykkäätte lukee siitä kun mä haukun asioita, senkin negative nellyt!)

5. Tuparilohi

Lisäksi pinnan alla poreilevat Tamponikummitustutoriaali sekä Suuri Pez-annostelijareformi 2013.

Kuva tälläkin hetkellä residenssissäni käynnissä olevista juhlallisuuksista.
(täältä)

Mun alkuperäinen motivaatio (tai yksi niistä) tän blogin perustamiselle oli se, että kirjotan sellasta blogia jota itse haluaisin lukea, kun sellasia ei oo kauheesti tullut muuten vastaan. Sellasia kivoja blogeja on kyllä olemassa, mäkin jopa seuraan joitakin niistä, mut suurin osa on vieläkin kauheen valkoisia. On siis syytä jatkaa.

Vaikka tää onkin mun päässäni edelleen ennen kaikkea sisustusblogi, ni onhan tää kai aika erilainen kuin muut sisustusblogit noin niinku yleensä. Yksi syy siihen (mun jatkuvan aiheesta eksymisen ja jaaritteluni lisäksi) on se, etten mä oikeasti tiedä mitään sellasia Sisustusasioita. Oon huomannut sen nyt, kun oon perehtynyt sisustusblogigenreen enemmän. Mä en esimerkiksi tunne mitään Sisustusklassikoita. "Tämä Elisabeth Joenuoman vuonna 1962 suunnittelema Kesakko-suodatinpussiteline on ollut haaveissani aina!" En mä osaa tollasia asioita. (Keksin muuten päästäni sekä Elisabeth Joenuoman että Kesakko-suodatinpussitelineen, älkää alkako metsästää niitä. Vaik olis kyllä hauskaa jos siitä tulis nyt joku sellanen salaperäinen trendi, jota huudeltais kaikilla keskustelupalstoilla. "Onko kenelläkään kuvaa Joenuoman Kesakko-telineestä!!" "Takavuosien unohdettu klassikko: Onko jäljellä enää yhtäkään kappaletta?")

Niin, ei mulla muuta sitten. Kiitti kun luette!

Thank you for my ass, eli anatomiset kirjatuet

Frendeissä on se yksi jakso, jossa Chandler ostaa kaikille paskoja joululahjoja. Phoebe saa siltä hopeanväriset, A- ja Z-kirjaimen muotoiset kirjatuet. Mietin sitä jaksoa, kun kehittelin taannoin omaa kirjatukiratkaisuani ja päädyin hyödyntämään mm. tätä persettä.

Aikaisemmin mulla oli ollut kirjatukina kaksi viherkasvia, mut ne oli molemmat kuolleet jo aikoja sitten ja sain vihdoinkin aikaiseksi heivata ne biojätteeseen. Oli uusien tuulien aika. Toiseksi kirjatueksi laitoin tuon irtopään, koska se tarvitsi sijoituspaikkaa ja on lisäksi luonteva pari hanurille. On niinkun yläpää ja alapää edustettuna.

Mun olisi kyllä vähän pakko saada taas uusi kirjahylly, tai vaihtoehtoisesti suorittaa jotain karsintaa näiden omistamieni kirjojen joukosta. Ikeassa on sellasia hyviä, kompakteja hyllyjä, ja yksi sellanen saattais vielä hyvällä tahdolla mahtuakin johonkin. Sen jälkeen mun täytyy siirtyä täyttämään katonrajaa (mikä sinänsä kyllä sopii mulle, katonraja on usein aivan liian laiminlyöty säilytyspaikka).

Kirjat on kyllä maailman paras asia. Tässä taas pari suositusta lähiaikoina lukemieni joukosta:

- Susanna Kaysen: Girl, Interrupted

- Marya Hornbacher: Madness (kiitokset K:lle kun lainasi mulle nää kaksi ensinmainittua!)

- Eve Ensler: The Vagina Monologues

- David Sedaris: Me Talk Pretty One Day

Life's a beach

Oon ennenkin maininnut, että yksi mun tädeistäni, U, asuu saaressa. Olin muutama viikko sitten siellä viettämässä kevätpäivää. Yksi mun suosikkiaktiviteeteista syömisen, juoruilemisen ja punaviinin juomisen ohella on kiertää sitä saarta ja etsiä rannasta aarteita. (Anekdootti villistä luonnosta: Yks kesä olin siellä kallioilla kiipeilemässä, ja eksyin vahingossa kanadanhanhen pesälle. Meinasin saada turpiin siltä emolta ja peräännyin silleen "anteeks, anteeks!", ja osuin lokin pesään. Aggressiivisia syöksyjä tuli siltäkin suunnalta (tää kaikki tapahtui siis n. puolen minuutin sisällä). Olin lopulta ihan suunniltani, "MÄ OLEN NIIN PAHOILLANI!!!", ja lähdin helvettiin koko kalliolta.)

Aluksi etsin hienoja lasin- ja posliininsirpaleita koristeiksi kukkaruukkuihin, ja noukin mukaan muutaman sini- ja turkoosisävyisen. Erilaisia sirpaleita on siellä rannassa kyllä ihan helvetisti, eikä niitä oikeestaan tarvitse juuri etsiäkään. Joskus kun on aikaa ja oon luovalla tuulella, kehittelen niistä jotain jatkojalosteita. Tällä kertaa löysin kuitenkin myös kaikenlaista muuta, ja hylkäsin sirpalekeräilyn aika pian. Kaikista hienoin aarre on tietysti toi päätön posliiniukko ja pieni kallo. Myös toi pieni pullo on hyvä löytö.

Tämä rantaharrastus pitää toki sisällään masentaviakin elementtejä, kun eihän tollasia asioita sais missään luonnossa olla (paitsi tietysti toi kallo, se kuuluu asiaan). Vielä masentavampaa on se kaikki styroksi- ja muoviroska, jota sinne mun tädinkin rannoille päivittäin ajautuu ja jota siinä aarteiden etsinnän lomassa joutuu siivoamaan pois. Me ihmiset ollaan kyllä ihan uskomattomia paskapäitä.

Mä olen ollut kiinnostunut aarteiden keräilystä jo nuorella iällä. Tässä kuvassa oon meidän silloisen kodin lähimetsässä, jossa oli tollanen "aarrepaikka". Halusin aina mennä katsomaan sitä. Aika hienoja pulloja sielläkin näkyis olevan.

Mä en tiedä mistä nämä blogipostaukset kertoo

Sain mun pomolta tuollaisen koristeellisen päiväpeiton (tai siis se oli yleisessä jaossa ja otin sen itselleni), ja oon nyt viikon ajan yrittänyt päättää, että onko se jotenkin liiallinen vai ei. (Huomatkaa, kuinka leijonapehmolelu seilaa kuvissa. Se haluu vaan koko ajan esille.) Tavallaan se on kauheen levoton, mut sit mitä helvettiä, ei tää kämppä muutenkaan oo mitenkään erityisen harmonisesti sisustettu. Tuolla taustalla on muovinen perse, for cryin' out loud! Joo, ei toi oo liiallinen. Tai on, mut niin on kaikki muukin, ja 1+1=3, överi on uus minimalismi, kakofonia on uus valaanlaulu jne. yms.

Mun kamerassa on sellanen lähikuville tarkotettu objektiivi, joten kaikki tollaset yleiskuvat on tosi hankala ottaa. Siks varsinkin tossa alemmassa kuvassa on tollanen äärimmäisen tiivis rajaus. Kiipesin sitä varten ikkunalaudalle ja pudotin mallinuken, mistä kuvatodiste ohessa. Onneksi se ei mennyt rikki, vaikka kaatuikin otsa edellä kirjahyllyn kulmaan (kaatumiskohta nähtävissä kirjahyllyn reunassa).

Asiasta toiseen, haluaisin kirjottaa tänne blogiin paljon useammin kuin mitä nyt kirjoitan. Mulla on nykyään jotenkin ihan kauheasti kaikkea puuhaa, ja sit samalla tuntuu niinku en tekisi ikinä oikein mitään. "Ihmeellistä kuinka paljon kykenee tekemään ilman että tekee oikein mitään", laulaa Pariisin Kevät. Sivumennen sanoen, tykkään siitä biisistä (Tämän kylän poikii), mut mulle tulee aina huono olo kun ihmiset suhtautuu siihen niinku se olis joku hauska bilebiisi, eikä kertois vakavasta psykoosista ja suljetulle osastolle joutumisesta. Niinku et "hei hei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä", hahhahhaa. (Tai sellasena mä sen olen aina tulkinnut. "Äiti tuu hakee mut pois täältä." Nieleskelen aina itkua töissä, kun se tulee radiosta.)

Mutta niin siis, haluisin kirjottaa tänne useammin mut ei ole ollut aikaa, ja sit se ahdistaa mua, ja sit mua ahdistaa se, että mua ahdistaa koska enhän mä ole tän kirjoittamisesta kenellekään vastuussa eikä mun tehtäväni ole pyydellä anteeksi tai potea huonoa omaatuntoa. Liikumme jälleen metatasoilla. Toisaalta haluisin kirjottaa useammin myös siksi, että tää blogi alkoi alunperinkin sellasena itse itselleni pitämänä ikään kuin muistikirjana, jota on kivaa selata myös jälkeenpäin. Et olis ihan hauskaa jos sitä sisältöö olis enemmänkin.

Tää on taas tätä helvetin monologia. Kai mulle nyt sopii tollanen vitun levoton päiväpeitto kun oon näköjään itsekin taas niin vitun levoton.