Gimme some (Blog)lovin'

Mainosluonteinen ilmoitus/ilmoitusluontoinen mainos, että liityin nyt tuonne mystiseen Bloglovin'...asiaan. Jotain edelläkävijöitä mulla jo olikin siellä seuraajina, eli heippa teille! En tiennyt, että tollanen on mahdollista ilman että mä teen asian eteen jotain, mutta siis hyvä että joku muu tajuaa miten nää jutut toimii. En itse oo vieläkään ihan varma, että miksi minä nyt tuonne liityin mutta nykyaika on kiihkeä! Ei ole aikaa kyseenalaistaa! Kehityksen kelkassa lasketellaan niin että suhina käy.

Tuolla sivun oikeassa reunassa on tommonen kuva, enkä mä tiedä mitä tapahtuu jos sitä klikkaa. Oletan että mikäli Just Sulla on jo oma Bloglovin' ...-tili?, niin siitä kuvasta klikkaamalla liityt mun lukijaksi? Ja sitten kai saat sinne sun Bloglovin' ...-profiiliin? aina ilmotuksen siitä kun mulla on uutta shittiä jaossa. Jos sulla ei ole omaa tiliä siellä, niin luo sellanen ja buustaa mun itsetuntoani ilmoittautumalla lukijaksi.

Älä kuitenkaan kysy multa enempää ohjeita tästä aiheesta, koska jos ei ole jo käynyt ilmeiseksi niin en ymmärrä itsekään. Mun suhteeni internettiin on edelleen hyvin samanlainen kuin Ron Swansonilla.

Loose lips sink ships

Edellisessä postauksessa jätin tarkoituksella esittelemättä nää propagandajulisteet, jotka myös löysin kirpputorikierrokseltani (ei sentään alkuperäisiä, vaan uusintapainoksia). Halusin tehdä niistä ja propagandagenrestä ylipäätään tällasen oman erillisen tekstinsä.

Vasemmanpuoleinen on mulle itselleni, oikeanpuoleisen annoin mun veljelle.

Tiiän jo suunnilleen, mille seinille haluan nämä, mutta tavoilleni uskollisena saan sen varmaan aikaiseksi joskus puolen vuoden päästä.

Teemaan liittyen etsin internetistä toisen maailmansodan amerikkalaisia propagandajulisteita. Ne kiinnostaa mua, koska ne on usein samanaikaisesti huvittavia, ahdistavia ja surullisia. Menisikö tollanen samanlainen meininki läpi enää nykyään, tai mikä olisi nykyinen vastine näille? (Jostain syystä mulle tuli heti mieleen se piratismin vastainen "You wouldn't steal a handbag" -video, vaikka siinä onkin kyse aika paljon kevyemmästä asiasta.) Kaikki kansainväliset konfliktit on nykyään niin sairaan paljon monimutkaisempia, että on vaikee kuvitella miten ne saisi tiivistettyä iskevään julistemuotoon. Oikeestaan jo pelkkä ajatus sellaisesta yhteen hiileen puhaltavasta, yhtenä rintamana taistelevasta ja mitään kyseenalaistamattomasta kansasta on aika kummallinen. Mutta mä olenkin 26-vuotias suomalainen, joten mun näkökulmani tähän asiaan on tietysti myös sen mukainen. Eli etuoikeutettu ja tietämätön, todennäköisesti.

Nää sukupuolitautijulisteet on ehkä siitä propagandan huvittavimmasta päästä. Vaan eipä sillä, kyllä kai tällasille vastaaville olisi käyttöä myös näin rauhan aikana. Nykypäivän versioissa voisi tosin painottaa enemmän sitä kondomipuolta ja vähemmän sitä, että naiset on tautisia... (Haluan kyllä nostaa kyseenalaiseksi myös ton "There's no medicine for regret" -väitteen. Kyllä siihen tarkotukseen mun nähdäkseni löytyy monenkinlaista nappia ja eliksiiriä. 1940-luvulla lääketeollisuus oli tietysti toisenlainen.)

Tämäkin on ihan hauska, koska tää on niin hirvittävän dramaattinen. Mutta vähän samoin kuin noissa seksivalistusjulisteissa, myös kimppakyyti on aihe johon voitaisi nykyäänkin kannustaa myös tunteisiin vetoavin mainoksin (sen sijaan että mainostetaan ikuisesti jotain uusia bemareita). Tolta ajalta on myös paljon julisteita säästeliäästä ruokataloudesta ja omavaraisuudesta, mikä sekin näinä ekologisen katastrofin ja maailmanlopun aikoina tuntuisi ihan perustellulta. Toki aika erilaisesta syystä kuin sota-aikana.

Tämä on sit jo vähän enemmän sitä surullista osastoa. Sinänsä ne kaikki vainoharhaisuutta lietsovat julisteet on hauskoja ("Ole vaiti!"), mutta mua ainakin alkaa aika välittömästi ahdistaa kun mietin sitä, miten painostava ilmapiiri tuolloin on oikeasti täytynyt olla. Ja sitten tietysti se, että ihmisiä on kuollut oikeasti, ja monet sotilaistakin on olleet ihan lapsia vielä, ja kuka sen kaiken on saanut aikaan ja kuka hyötyy, kenet sinne on lähetetty ja ketä ei, ja millaisin mielikuvin miehet-tai-siis-pojat on sinne taisteluihin lähteneet, ja onko mikään edes muuttunut noista ajoista kun ihan samalla tavalla ihmiset tappaa toisiaan nykyäänkin eikö mikään koskaan muutu TÄMÄN TAKIA HAEN TURVAA NIHILISMISTÄ. Just tämä ajatusten syöksykierre on se syy, miksi en pysty kunnolla katsomaan uutisia tai lukemaan Hesaria. Alkaa aina itkettää saman tien.

Tällaisia kepeitä mietteitä tähän iltapäivään.

Kirpputorilöytöjä & konstruktivistinen inkivääri

(Alkuun huomautus, että kirjotin otsikkoon ensin vahingossa "kirppuroti". Sain huvittavan mielikuvan militanteista ja säntillisistä kirpuista, jotka elää tiukassa nuhteessa. Tämä teksti ei kuitenkaan valitettavasti käsittele aihetta tämän laajemmin.)

Olen palannut Somerolta yllänäkyvän kirpparisaaliin kanssa. Aion nyt näiden esittelemisen ohella avautua kirpputoreista vähän yleisemminkin, kun mussa heräsi kaikkia ajatuksia. (Tää on tosi tekstipainotteinen postaus, joten jos ette jaksa lukea niin tough luck. Missaatte mun kestohyvät vitsit ja veitsenterävän argumentoinnin.)

Isä ylipuhui mut ostamaan ton seuraava asiakas -palikan, vaikken kuollakseni tiedäkään, mitä mä sillä teen. Se on keittiön maustehyllyssä nyt. Se löytyi kirpputorilta, joka suurelta osin edusti valitettavan yleiseksi käynyttä kirpputorityyppiä nimeltä "vitun kallis". (En aio tässä yhteydessä mainita mitään nimiä, koska that's not how I roll.) Oon ollut sellasessa käsityksessä, että vielä muutama vuosi sitten kirpparit ja antiikki-/vintagekaupat oli kaksi eri asiaa. Jälkimmäisiin mentiin hakemaan ehkä jotain tiettyä keräilyharvinaisuutta tai muuten korkealaatuista tavaraa, josta oltiin valmiita maksamaan useitakin satoja euroja, mutta ensinmainittuihin mentiin etsimään kaikkee outoo/hauskaa/tarpeellista/"tarpeellista", mukana ehkä korkeintaan parikymppiä käteistä. Toi raja on hämärtynyt.

Tietty kaikkia ihan "virallisia" antiikki- ja vintagekauppoja on edelleen, mut niiden lisäksi on kasvavassa määrin niitä, jotka mainostaa itseään kirpputorina mut käytännössä hinnat ja tarjonta on antiikkikauppaluokkaa. Tää on erityisen hämmentävää sellasissa itsepalvelukirppiksissä, jotka ulkoasunsa ja konseptinsa perusteella on just sitä mitä kirpparilta odottaakin, mutta sit pöydissä myydään satasella jotain Arabian sokerikippoa. (Niitä kippoja on muuten nykyään joka toisella kirpparilla, mut silti ne on helvetin kalliita koska "ne on niin harvinaisia". Haistan kusetuksen.) Monissa tollasissa paikoissa ei edes käy muu kuin käteinen, ja kysynkin nyt, että kuka lähtee kirppiskierrokselle silleen että on parisataa euroa mukana ihan vaan siltä varalta, että tulee joku 70-luvun emalikattila vastaan?!

Nyt mua alkoi itseäni ahdistaa tää yhtäjaksoisen tekstin määrä, tähän väliin siis kuva aiheesta "kirppuroti". (Hain kuvaa myös sanoilla "flea discipline", ja sain tulokseksi paljon kuvia hevosista sekä hämmentävän piirroskuvan kahdesta frakkiin pukeutuneesta, taistelevasta peniksestä.)

täältä

Eteenpäin. Pez-annostelijat ja kissakuvioinen peltirasia on Somerniemen kesätorilta. Sitä mä kyllä suosittelen, paitsi että siellä on yleensä ihan saatanasti ihmisiä. Sieltäkin toki löytyy niitä Arabian kippoja, ja lisäksi kaikenlaisia harhaisempiakin myyjiä. (Viime kesänä yhdessä pöydässä myytiin sellasta metallista "tupakointi kielletty" -kylttiä neljälläkympillä. Meni varmaan kaupaksi.) Niiden joukossa on kuitenkin kiitettävän paljon ihan perinteistä kirppismeininkiä.

Toi kissarasia maksoi kaksi euroa (plus sen myynyt setä oli tosi sympaattinen). Noista Pez-annostelijoista keskimmäinen maksoi huimat 4 euroa, mikä on suurin hinta minkä oon ikinä maksanut yhdestä annostelijasta. Mun oli kuitenkin pakko taipua, koska se on 70-luvulta asti (ehkä ne satasen emalikattilan ostajat ajattelee ihan samalla tavalla). Tätä kuitenkin kompensoi se, että noi kaksi muuta annostelijaa oli ilmaisia! Vielä kahdesta eri pöydästä. Voin kyllä niin kuvitella, jos on ensin käyttänyt kaksi viikkoa siihen että käy mielenterveytensä uhalla läpi jotain autotallin romulaatikoita, raahaa ne kirppikselle, ja sit tajuaa että joutuu viemään ne takaisin, jos ne ei mee. Oon itse kirppismyyjänä tehnyt samaa. "Ota se. Oo kiltti ja vie se vaan pois."

Kolmas kirppari oli sitten sellanen perinteisempi, jossa oli paljon rumia asioita, seassa hienoja asioita, ja edulliset hinnat. Sieltä ostin ton venäläisen purkin ja, vihdoinkin, Janet Fitchin Valkoinen oleanteri -kirjan. Tässä Booklovers-postauksessa huutelinkin sen perään. Kirjojen etsiminen kirpputoreilta on yleensä ihan helvettiä, enkä melkein ikinä tee sitä, mutta ton löysin koska se oli vähän erillään niistä muista kirjoista. Pitäis kyllä varmaan ryhdistäytyä siinä asiassa, koska sen kaiken roskan seassa on ilmeisesti joskus ihan oikeasti hyviäkin kirjoja ja aika paljon halvemmalla kuin divareissa. (Toi Valkoinen oleanteri maksoi 50 senttiä.)

Aiheeseen liittymättömänä bonuksena tilannekatsaus mun inkivääristäni. Katsokaa miten järjetön se nyt on! Mä pidän tosta, koska se rikkoo sovinnaisuuden rajoja.

Tätä kasviteemaa sivutessani haluan myös nostaa esille suihkepulloihin liittyvän epäkohdan. Tarttisin sellasen suihkepullon, josta tulee semmosta hienoa sumua. Silleen, miten ainakin mun lapsuuteni suihkepulloista tuli poikkeuksetta. Mulla oli jo yksi suihkepullo, jonka suihkutusoptiot olivat joko suora yhtäviivainen ruiskutus tai säälittävä pisarointi (eli siis joo tiedän, että sitä suutinta voi ja kuuluukin säätää, tartte siellä viisastella). Ostin pari päivää sitten uuden, jonka oletin olevan sumuttava ihan vaan sillä perusteella, että se oli jonkinlainen "viherkasveille tarkoitettu" suihkepullo. Eikö perkele, samaa säälittävää pisarointia! Vaikka keräilenkin mielellään kaikkee, niin en haluais itselleni mitään paskojen sumutepullojen kokoelmaa. Mutta mistä kuluttaja voi ostohetkellä tietää, onko tämä pullo nyt oikeasti sumuttava, vai säälittävästi pisaroiva? Jos kenelläkään on vinkkejä tai samankaltaisia kokemuksia jaettavaksi, niin areena on teidän.

Gone fishing, osa 2

Blogi hiljenee taas viikoksi, koska lähdetään Laikan kanssa Somerolle. Aikeissa on mennä metsään riitelemään hirvikärpästen kanssa ja muina aikoina lukea parit Stephen Kingit.

Muistin vasta herätessä, että niin kukkiakin pitäisi jonkun kastella, ja astuin Laikan oksennukseen, ja kaikki oli hektistä ja vaikeaa. Sain lopulta nakitettua veljen kasteluhommiin ja all systems are go! (K, mä epäilen että sä oikeasti nukuit vielä siinä vaiheessa kun soitin sulle. Tässä nyt tällanen julkisin mahdollinen muistutus, että sä tosiaan lupasit kastella mun kukkia. Lauantaina ja maanantaina. Jätän ohjeet pöydälle.)

Palataan!

Suicidal tendencies in houseplants

Mulla on nyt meneillään jonkinlainen viherkasvien itsetuhoaalto. Kuukauden sisällä kolme kukkaa on vaan itsepäisesti ryhtyneet kuolemaan, vaikka ne on aiemmin menestyneet ihan hyvin, enkä oo tehnyt mitään radikaaleja muutoksia niiden olosuhteisiin.

Viereisen kuvan taka-alalla yksi viimeaikaisista uhreista. En tiedä ton kukan nimeä (kuten en melkein minkään muunkaan, paitsi rahapuun ja anopinkielen), mutta sellanen vajaa 50 senttiä korkea systeemi se oli vielä pari päivää sitten. Ehkä jonkinlainen vehka. Se näytti siltä, miltä "vehka" kuulostaa. Mulla on ollut toi varmaan kolme vuotta, ja se kasvoi aika vauhdilla ja kasvatti vielä tollasen lisäosan itseensä, mutta yhtäkkiä se alkoi vaan muuttua keltaiseksi ja lopulta ne kaikki lehdet kuivui ja kuoli. Leikkasin sen surullisen jäännöksen pois, ja toivon että se panostaisi nyt ton lisäosan kasvattamiseen eikä tappaisi sitäkin. (Noi lasijutut on semmosia pulloihin tarkoitettuja koristeellisia korkkeja, joita sain äidiltä. Tökkäsin ne tohon juurelle, ettei toi ruukku näyttäisi niin paljoa tasangolta.)

Mutta inkivääri sen sijaan kasvaa menemään! Tässä postauksessa esittelin sen istutusta, ja se on parissa kuukaudessa edennyt jo tollaseen harittavaan vaiheeseen. Se tekee nykyään tollasia kummallisia mutkia enkä oo ihan varma, mitä se aikoo. Toivon, että lehtiä. Täytyy varmaan siirtää toi isompaan ruukkuun, jos siitä lähtisi kasvamaan useampikin oksa. (Vaikka tän mun kotonani vallitsevan trendin huomioonottaen tuokin varmaan saa siitä siirrosta jonkun trauman ja heittää lusikan nurkkaan.)

Ton ison kukan sain eilen mun tädiltä, ja haluan nyt ikuistaa sen tähän tossa kukoistuksessaan. Se on ollut koko kesän ulkona, ja epäilen että se masentuu jahka tajuaa nykyiset, rajoittuneet kaupunkiolosuhteensa.

Tuolla kirjahyllyn toisessa laidassa tehdään myöskin kuolemaa. Tiesin jo tota kasvia hankkiessani, että se luultavasti kuolee pian, koska noi on just sellasia. Oon tappanut niitä aiemminkin. Tuo nimenomainen yksilö kuitenkin pärjäsi ihan huomattavan hyvin pitkän aikaa, mutta nyt sekin sitten on iskenyt liinat kiinni ja alkaa olla vainaa. Olin tänään jo heittämässä sitä pois, mutta sit huomasin että tuolla ruukun reunassa asuu pieni hämähäkki. Enhän mä nyt sitä voi häätää, varsinkin kun mun täti epäilee että ton uuden kukan mukana saattaa tulla kärpäsiä. Tulkoon kärpäset ja asukoon hämähäkki ja saakoon toi vanha kukka vielä tilaisuuden koota itsensä.

Vastoinkäymisten värittämässä tauluprojektipostauksessani murehdin ton anopinkielen uudelleensijoittamista. Ei se peitäkään tota taulua niin pahasti kuin pelkäsin. Tuolla juurella on Kindereistä saatuja Spongebob Squarepants -leluja, joille hain sijoituspaikkaa monta kuukautta. Varsinkin toi Plankton sopii tonne ruukkuun ihan superhyvin, ja se on muutenkin mun suosikki noista. (Hei jos jollain on tosta sarjasta Spongebob, Patrick tai Squidward, ni mulle saa antaa! Ne on ainoot mitkä multa puuttuu. (Ton kukan toisella puolella on se Sandy-orava, mut se on piilossa koska se hahmo on mun mielestä niin sairaan ärsyttävä.))

Tykkään kaikista tollasista pienistä yksityiskohdista asioissa, koska niistä tulee mieleen Viiru ja Pesonen -kirjat (ja muutkin Sven Nordqvistin kirjat). Niissähän on aina kaikkia pieniä tyyppejä ympäriinsä. Niin, jos jollain on myös Sven Nordqvistin kirja Hattujahti, ja haluaa jostain syystä päästä siitä eroon, ni meitsille se! En oo lukenut sitä pitkään aikaan, mut muistan et se oli pienenä ihan saatanan hyvä.

My big top tricks will always make you happy, but we all know the hat is wearing me

Toinen mun lapsuuteni toiveammateista oli sirkustaiteilija (toinen oli kirjailija). Olin muutenkin todella sirkusorientoitunut ihminen, ja yksi mun arvokkaimmista esineistäni oli vihreä Sirkus Apollo -juliste, jonka löysin pensaasta Somerolta. Mun oli aina pakko päästä sirkukseen, kun sellainen vieraili Somerolla, ja teltan rakennusvaihe oli yksi maailman siisteimmistä asioista. (Varsinkin kun se teltta aina pystytettiin meidän koulun naapuriin, joten sitä pääsi seuraamaan välitunnilla jos meni vähän salaa koulun pihan ulkopuolelle.)

Myöhemmin mun arvostukseni sirkusta kohtaan laski, kun tajusin siihen sisältyvän eläinten (ja jossain määrin varmaan myös ihmisten) hyväksikäytön. Saatanan realiteetit. Sirkus- ja tivoliestetiikka on kuitenkin säilyttänyt korkean aseman mun mielessäni. Yläasteella haaveilin, että mun tulevassa omassa kämpässä pitäisi olla ainakin oikea hattarakone, karusellihevonen ja jonkinlaisia vanhoja neonkylttejä. Mitään näistä ei vieläkään ole.

No mutta, tällainen asia on olemassa. Noi tyypit valmistaa itse valokirjaimia ja muuta siistiä valokamaa, plus myy vanhaa sirkus- ja tivolirekvisiittaa. Hirttoköysilamppu, anyone? Vaan ei siinä vielä kaikki. Löysin kuvia noiden tyyppien kodista, plus ton kaupan fyysisestä versiosta, ja aloin spontaanisti vinkua ääneen. (Kaikki kuvat täältä.)

En oo ihan varma, mihin toi riikinkukkovalo on alunperin tarkoitettu, mutta voihan jeesus millaset värit siinä on!! Tunnen dopamiinin purskahtelevan kun vaan tuijotan tota. Myös toi bambilaite on ihana, mutta tuolta nettisivuilta katsoin jo aiemmin, että se on myyty. (Ei sillä että mun budjetillani pystyisin nyt mitään huvipuistolaitteita lähteä tilailemaankaan...)

 

Hello excuse me. Noilla on kotonaan, ei ainoastaan salahuone, vaan salahuone joka on pieni baari. Salaiset tikkaat. Salainen baari. BAARI. JOS NÄÄ KIRJAIMET SAISI VIELÄ ENEMMÄN VINOON NIIN LAITTAISIN NE NIIN KOSKA NIIN INNOISSANI MÄ OLEN!!

Mä pidän siitä, kun vessasta tehdään tyylikäs. Mä pidän myös valokyltistä, jossa lukee "bollocks", ja voi onko tossa käytävän päässä naurupeili?! Taitaa olla.

Kannattaa katsoa tuolta noi muutkin kuvat. Olisin halunnut liittää niistä tähän ehkä jokaisen, mutta se olisi ollut jo liikaa (musta tuntuu että nytkin mennään niillä rajoilla). Mulle kehittyi jälleen uusia tivoliteemaisia tarpeita. Onneks asun Linnanmäen naapurissa, joten voisin lähtee joku yö ruuvimeisselin kanssa vähän asioimaan. Oon iskenyt silmäni siihen yhteen valoaurinkoon, joka näkyy mun makuuhuoneen ikkunasta mutta joka olisi vielä parempi mun makkarin seinällä. ("Hei beibi, sulla on siisti mekko. Arvaa missä se näyttäis vielä paremmalta? Mun makkarin seinällä.")

Voittajan lauantai

Tykkään lomassa siitä, että vuorokaudenajat saa vapaasti menettää merkityksensä. Oon monissa asioissa aika hyvä, ja yksi niistä on nimenomaan vuorokauden tuntien anarkistinen hyödyntäminen. Voin nukkua, kirjoittaa, lukea, dokata ja katsoa Twin Peaksia täysin kellonajasta välittämättä.

Oon nyt myös ottanut haltuun ~viiden tunnin mittaiset päiväunet. Kun niihin lisää mun normaalit ~yhdentoista tunnin mittaiset yöuneni, ei mulle sitä valveillaoloaikaa liiemmin jääkään. Se sopii mulle mainiosti, koska mun unet on yleensä niin siistejä. (Paitsi yksi yö kun näin unta, jossa mua ammuttiin rintaan. Se ei sattunut niin paljon kuin voisi olettaa, mutta mun koko keho meni tunnottomaksi ja oli tosi vaikea hengittää. Se ei kuitenkaan estänyt mua latelemasta yksityiskohtaisia tappouhkauksia sille mua ampuneelle tytölle.)

Mulla on ollut jo pitkään projektina maalata eteisen peilin kehykset mustiksi. Eilen yöllä päätin ryhtyä puuhaan. Valaistusolosuhteet olivat väkisinkin sangen tunnelmalliset, koska tää mun kämpän kattolampputilanne edelleen on mitä on. Oli kuulkaa tuoksukynttilää ja valosarjaa. (Kirjoitin ensin "tuksukynttilää". Jos se olisi joku olemassaoleva tuote, minä ostaisin. Sellanen Neitsyt Maria -tyylinen rukouskynttilä, mutta vaan Tuksun kuvalla. Outoo jos sellasia ei jo ole.) Maalaaminen on mun mielestä aina ollut tosi rentouttavaa, mihin saattaa toki jotenkin liittyä se liuotteenhaisteluaspekti. Vaan koskapa niitä liuottimia kannattaa haistella, ellei yöllä!

Tänään oli ohjelmassa uusien taulujen sijoittelu eteisen seinään. Vihaan kaikkea sijoittelua, koska oon niin perfektionisti että siinä kestää aina tosi kauan. Oon kuitenkin kehittänyt asiaa helpottavan metodin: leikkaan lehdestä taulujen kokoiset palat ja asettelen ne sinitarralla seinään. Silleen pystyn siirtelemään niitä helposti ja tarkastelemaan kokonaisuutta myös matkan päästä. Myös varsinaisten koukkujen nakuttelu on helppoa, koska ne voi naulata suoraan paperimallin päälle.

Käytännössähän tämä koko episodi ei sujunut ihan näin mutkattomasti. Laittaessani peiliä takaisin seinään sain huomata, ettei maali ollut vielä kuivunut kaikkialta kunnolla. Aiheutin sotkua. Jouduin maalaamaan kohtia uudestaan. Lisäksi löysin kehyksen sisäreunasta monta sellaista kohtaa, jotka mun tunnelmavalaistuksessani oli jääneet maalaamatta. Päätin olla välittämättä.

Pelkkien paperimallien asettelu kesti varmaan yli tunnin. Seinässä oli jo neljä koukkua valmiiksi, ja yritin viimeiseen asti hyödyntää niitä mahdollisimman paljon. Lopulta kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei se tule olemaan mahdollista ja jouduin irrottamaan ne kaikki. (Niitä pystyi onneksi käyttämään vielä uudelleen.) Arviolta sijoittelupainin puolivälissä muistin nuo sätkynuket, jotka toin Somerolta joskus alkuvuodesta nimenomaisena aikeenani laittaa ne tolle seinälle.

Seuraava vastoinkäyminen koitti taulukoukkujen muodossa. Olin ostanut niitä hyvissä ajoin etukäteen, mutta ne ei olleetkaan mun naula- ja ruuvilaatikossani, jossa oletin niiden olevan. Etsin niitä n. kaksikymmentä minuuttia ja aloin jo valmistaa itseäni henkisesti lähtemään Clas Ohlsonille. Lopulta löysin koukut mun kynäpurkista, ja huomasin samalla, että ne on puolet pienempiä kuin ne, joita oon käyttänyt aikaisemmin. Punnitsin isompia tauluja käsissäni ja murehdin koukkujen kestävyyttä. Päätin olla välittämättä.

Itse naulaaminen sujui jokseenkin ongelmitta, vaikka Laika varastikin aika monta asiaa (varsinkin kun hikisine sormineni pudottelin koukkuja ja nauloja tasaisella tahdilla).

Noi taulut on kaikki postikortteja, paitsi toi isoin johon oon asetellut mun lapsuuden suosikkipaperinukkeni ja sen vaatteita. Neljä pienintä taulua on sellasia surrealistisia neuvostoliittolaisia kortteja, jotka on tavallaan "lainassa" meidän isältä. Noi sätkynuket oli meillä seinässä kun olin pieni, ja vietin aika raivokkaita hetkiä meidän ullakolla etsimässä niitä. (Väitän edelleen, että noiden neljän lisäksi jossain kuuluisi olla ainakin yksi sammakko ja Pinokkio. Siinä vaiheessa kun löysin noi olin kuitenkin lyönyt pääni ullakon matalaan kattoon n. kymmenen kertaa, ja aloin olla aika ns. kypsä.)

Kun tää kaikki oli valmista, huomasin luonnollisesti vaikka kuinka monta millimetrin tarkkaa sijoitteluvirhettä. Lopulta päätin, että vastedes en katso tolla seinällä muualle kuin peiliin – kunnes katsoin peiliin, ja huomasin että näytän tänään tosi hikiseltä pallinaamalta. Tuo seinä on siis tästä lähtien kuollut minulle. Päätin olla välittämättä.

Kaikesta huolimatta oon ihan tyytyväinen, että toi projekti tuli vihdoin tehtyä. Paitsi että voi jumalauta, nyt just tällä sekunnilla muistin, että mun oli tarkoitus siirtää tolle pöydälle mun holtittoman korkeaksi kasvanut anopinkieleni. Sehän tietysti peittää ton isoimman taulun. IHAN SAMA, EN VÄLITÄ, PÄÄTÄN OLLA VÄLITTÄMÄTTÄ.

Ja koska tää on muutenkin sujunut niin hyvässä hengessä kaikki, niin kerron vielä, miten kävi lopuksi. Noi pienet taulut ei olleet ihan siinä järjestyksessä, missä halusin, joten ryhdyin hikisine sormineni siirtelemään niitä.

Hauskaa viikonloppua.

Pez-annostelijat!

Nyt kerron laajemmin mun Pez-annostelijaharrastuksesta, joka joidenkin mielestä koettelee terveen rajoja. Tässä muinaisessa postauksessa on kokonaiskuva mun kokoelmani tämänhetkisestä esillepanosta.

Aloin keräillä Pez-annostelijoita keväällä 2011. Olin Alepassa ja näin siellä Pezejä, ja muistin et ne oli lapsena tosi kivoja. Aloin miettiä tarkemmin Pez-annostelijaa esineenä, ja tulin siihen tulokseen, että se on tosi hauska koska sehän on ihan sairas konsepti; tässä meillä on tällanen söpö bambi, jonka pää on irti ja sen avonaisesta kaulasta työntyy ulos karkkia. Muistin, että mulla ja mun veljellä oli pienenä aika monta erilaista Pez-annostelijaa ja että ne on salena vielä tallella jossain vanhempien vintillä. Sinä päivänä ostin Alepasta tylsän ja perinteisen Mikki Hiiri -annostelijan, josta tuli mun kokoelmani ensimmäinen. (Ne lapsuuden annostelijat kaivoin myöhemmin ullakolta työllä ja tuskalla.)

Pez-annostelijat on loistava kohde keräilylle useasta syystä.
1) Niitä on aivan helvetin paljon erilaisia, joten ei oo vaaraa että kokoelma tulee täyteen puolessa vuodessa.
2) Niitä löytää kirppareilta suht helposti, mutta ei liian helposti. Etsimiseen joutuu näkemään sen verran vaivaa, että uusien annostelijoiden löytäminen on palkitsevaa, mutta se ei oo niin mahdotonta että turhautuisi.
3) Myös uusia tulee jatkuvasti (– ja päätyy kiertoon kirppareille aika pian, koska suurin osa ihmisistä ei jostain järjettömästä syystä halua säilöä näitä kotiinsa. Tässä on siis myös sellanen ekologinen aspekti, ettei oo välttämätöntä ostaa näitä uutena jos ei halua.)
4) Hinta on edullinen (paitsi tietysti kaikista vanhimmissa annostelijoissa, jotka maksaa jotain tonneja mut joita ei löydäkään mistään). Oon enimmillään maksanut annostelijasta muistaakseni 2,5 euroa, mut monesti niitä löytää jollain parillakymmenellä sentillä.
5) Mitä enemmän niitä on, sitä paremmalta ne näyttää, ihan siis sisustuselementtinä.
6) Ne ei kuitenkaan vie järjettömän paljon tilaa. Esim. edellisessä muutossa sain kokoelman mahtumaan yhteen isoon kenkälaatikkoon.
7) Niiden arvo nousee. Sijoitan paljon mieluummin näihin, kuin joihinkin epämääräisiin osakkeisiin ja rahastoihin.

Tällä hetkellä mulla on arviolta ~200 annostelijaa. En tiiä, montako tuhatta erilaista on valmistettu, mut kyllä mulla tota keräiltävää riittää vielä joksikin aikaa. Oon ostanut osan uutena ja osan kirppareilta, ja lisäksi saanut monta annostelijaa lahjaksi. Tiedän, että näitä on jatkuvasti myynnissä esim. huuto.netissä, mutta siinä ei oo sellasta palkitsevaa riemua mitä konkreettisissa kirpputorilöydöissä on. Kun ryömii jossain suurkirppiksen lattialla niiden oksettavahkojen hiekkaisten ja tahmeiden muovilelujen suossa, ja yhtäkkiä sieltä seasta löytyy joku itselle ihan uusi Pez-annostelija! Voi kyllä. Jotkut harrastaa laskuvarjohyppyjä, mä saan adrenaliinihuippuni tästä.

Mun suosikit vaihtuu jatkuvasti, mut yleensä kaikki kasari-/ysäriannostelijat on hienoimpia. (Tietty vanhemmatkin, mut niitä mulla ei kauheesti ole.) Yks suosikki on toi viereisen kuvan panda. Se on yksi harvoista mun omistamista annostelijoista, joka ei oo samalla fanituote millekään leffalle/piirretylle/muulle, vaan on ihan pelkästään tavallinen panda. Näissä uudemmissa en kauheesti pidä siitä, että pelkistä päistä on siirrytty enenevässä määrin tollaseen rintakuva-annostelijaan. Kun se pointti on just se makaaberi irtopää!

Oon nyt pikkuhiljaa alkanut perehdyttää itseäni noihin annostelijoiden patenttinumeroihin ja muuhun tylsään hifistelyyn. En kylläkään tiedä, mitä mä oletan niillä tiedoilla saavuttavani. Toivon, että musta ei tule sellasta kauheeta pätijää, joka ahdistelee kirpparimyyjiä kertomalla "varmaa tietoa" valmistusvuosista ja -eristä, vaikkei kukaan ole kysynyt eikä kukaan välitä. Ei jumalauta mä vihaan sitä ihmistyyppiä. Sellasia, jotka on tosi kovia pätemään ja kouluttamaan muita, vaikkei ne itse edes tietäisi siitä asiasta oikeasti yhtään mitään. Oon todistanut tällasia tapauksia useasti, ja pyrin yleensä poistumaan paikalta mahdollisimman nopeasti. Mut ehkä musta ei tule Pez-annostelijapätijää, koska kokemukseni perusteella ton on oltava jonkinlainen Y-kromosomissa periytyvä ominaisuus. Krhm. Eksyn aiheesta.

Mulla on työn alla suuruudenhullu projekti, jossa kuvaan jokaisen Pez-annostelijan erikseen ja laitan ne tätä tarkoitusta varten luomaani tumblriin. Suunnitelmissa on myös lajitella annostelijat värin ja hahmon mukaan (esim. punaiset annostelijat, Looney Tunes -annostelijat jne.). Syynä tähän on se, että tässä vaiheessa kokoelma on kasvanut niin suureksi että saan valituksia lahjoja ostavilta läheisiltä. En tajua, miten ne ei muka voi muistaa ulkoa jokaista mun kahdestasadasta Pez-annostelijasta, kun itsekin muistan... Voisivat vähän skarpata. Mulle on myös kertynyt useamman kymmenen annostelijan vaihtarikokoelma, koska jotain tuplia tulee väistämättä. (Pyyntö kirpputorimyyjille: Ymmärrän, että on kätevää myydä Pezejä esim. neljän tai viiden annostelijan paketeissa, mutta keräilijälle se on usein raastavaa. Välillä oon joutunut hirveään henkiseen painiin itseni kanssa, kun vaikka viiden annostelijan paketissa on kaksi, jota mulla ei ole ennestään, ja kolme sellaista joita mulla on jo valmiiksi ylimääräisinä. Tossa tilanteessa jätän yleensä koko paketin ostamatta, raskain sydämin. Jos siis suinkaan mahdollista, niin myykää annostelijanne yksittäin!)

Tällä hetkellä oon pinteessä, koska ilmeisesti Indiska on lopettanut noiden tummanruskeiden tauluhyllyjen valmistuksen. Niitä oli myynnissä n. ikuisuuden ja tuudittauduin loputtoman saatavuuden harhaan. Nyt, kun tarve on suurin (mulla on joku 20 annostelijaa odottamassa uutta hyllyä, koska vanhaan ei enää mahdu), sain kuulla että ainoat tarjolla olevat värit ovat valkoinen ja turkoosi. Turkoosihan sopisi mun kämppään kyllä, ja vois olla ihan hienokin ton värikkään kokoelman kanssa, mutta mulla on jo kaksi ruskeaa! Ja ruskea on kuitenkin parempi ja ryhdikkäämpi! Ja miksi mitään valkoisia esineitä edes valmistetaan??! Jos jollakulla on nurkissaan ylimääräinen, 150 senttinen Indiskan tummanruskea tauluhylly, niin rakas ihminen, ota minuun yhteyttä! (Mielellään siis myyntitarkoituksessa, ei silleen "mulla on ruskea tauluhylly, mistäs sulle saatais?"...)

Jos joku nyt innostui keräilystä, tai on jo keräilijä, ja haluaa suorittaa vaihtokauppoja, niin ota yhteyttä myös siinä tapauksessa. Oon yrittänyt painostaa kaikkia kavereita aloittamaan keräilyn, että pääsisin omista ylimääräisistä kappaleistani eroon, mut kukaan ei lämpee.

Loppuun vielä kuva yhdestä mun unelmieni Pez-annostelijasta. Noita käsiä on monia erivärisiä, ja niiden lisäksi tohon Psychedelic Eye -sarjaan kuuluu sellasia kukkia, joissa on silmämuna sisällä. Okei, noi ei oo irtopäitä, mutta makaaberiuden aste ei näissä ole ainakaan yhtään vähäisempi.

Vicodin Kuvalehti rakastaa Mykki Blancoa

Olin Flow-festivaaleilla ekaa kertaa ikinä. Oli vähän ahdistavaa. Olihan siellä komeet puitteet ja (ainakin mun nähdäkseni) kaikki toimi sulavasti, ts. käytännön järjestelyt oli onnistuneet. En vaan oo yhtään sellanen ihminen, joka kukoistaa tollasessa ympäristössä. Kaikkea oli ihan liikaa, enkä pysty keskittymään päivän aikana niin moneen asiaan. Lisäksi se ihmisten määrä oli välillä painostava. Mutta tää ei nyt ole se, mistä haluun kirjottaa, koska tää ei kiinnosta edes mua itseäni. Haluan antaa tällasen artistisuosituksen, joten tämä teksti ei tule liittymään sisustamiseen eikä askarteluun millään olemassaolevalla tavalla.

Suurin syy, miksi ylipäätään uskaltauduin lähtemään koko festareille oli Mykki Blanco, aka Michael Quattlebaum Jr. Se oli ehkä yks parhaista keikoista joilla oon ollut ikinä, ja mulle jäi siitä niin hyvä olo. Sellanen olo, että vihdoinkin jotain uutta kaiken sen kauhean heteronormatiivisen ja binääriin sidotun, epärealistisen ja ihmisiä ulkopuolelle sulkevan tylsän paskan keskelle, jota suurin osa populaarikulttuurista on ollut, öö, aina. Ja nimenomaan sen keskelle, eikä piiloon johonkin marginaaliin.

Mun on hankala selittää Mykki Blancoa ilman että käytän umpipaskaa termiä "queer rap", koska suoraan sanottuna en oo perehtynyt genreihin tarpeeksi. Siksi suoritan nyt laiskaa blogijournalismia ja siteeraan suoraan tätä haastattelua, joka kannattaa kyllä lukea ihan kokonaisuudessaankin koska se on niin sairaan hyvä (ylläoleva kuva samasta lähteestä). (Ylipäätään silloin kun aiheena on jonkun henkilön sukupuoli- ja seksuaali-identiteetti, siteeraan mieluummin suoraan sitä ihmistä itseään kuin laitan vahingossa sanoja kenenkään suuhun.)

"Quattlebaum once dressed as a woman so consistently that friends and family thought he might come out as transgender. 'I started to realize that all of that shit, all of that theory, all of that stuff about makeup, all that stuff that you pick up in books or in college about "the creation of the woman" – that is real', he says. 'It's real. And a little pretty boy can put on the same thing and then become that. That was the mindfuck. That was the huge mindfuck.' Gender was a performance, perhaps the performance."

"While Mykki Blanco may be female, she is not always a girl. -- Intellectually and aesthetically, Quattlebaum's persona has more in common with Kurt Cobain wearing a dress onstage than it does with RuPaul's Drag Race.

'In all my press releases, I make them use the word "her"', Quattlebaum explains. 'Even if you're looking at a picture of Mykki Blanco shirtless in baggy pants, you are going to say "her", because language doesn't mean anything.'"

"Mykki Blanco is not a statement, in other words. And while she is something more than a creation for the stage, she's by no means an Identity. Quattlebaum is not, as some have described him, a 'trans rapper'; he is a gay man who sometimes dresses as a woman, which is quite a different thing. 'I'm not not aware of the advantages that I have that someone who actually is fully transgender does not have,' he says, carefully. 'I don't want to ever seem as if I am trivializing the transgender community. If I was really living the trans lifestyle that some of the girls that I know in New York have to deal with every day, I would not have time to be Mykki Blanco. Because every day would be about my survival.'"

"'There is a very safe gay attitude toward entertainment,' he says. 'Which is: Make noise! But not too much noise. Make waves! But don't offend the wrong people. And if you want to really be accepted, you're going to have to tailor your image a little bit to a homogenized, heterosexual mainstream. I am not willing to do any of those things.' He pauses. 'I'm not going to be some sort of gay political dress-up doll.'"

Mykki Blanco on älykäs ja lahjakas ja kuuma ja ihana. Jos/kun se tulee seuraavan kerran Suomeen, I intend to be there, ja suosittelen että teette saman.

"You stand convicted of assholism."

Tänään vietin ekaa kesälomapäivää askarteluprojektin parissa, jonka kestoksi arvioin aloittaessa "enimmillään tunnin", mut joka venyi päälle neljätuntiseksi. Oon hikinen ja glitterissä ja aika pahalla tuulella (vinkki vastaisuuden varalle: kannattaa syödä välillä), mutta yritän saada tämän nyt kuitenkin kirjoitettua.

Mulla oli tollanen lehdestä leikattu mustavalkokuva ihanasta Divinesta, ja halusin tehdä siitä itselleni jonkinlaisen huoneentaulun. Tätä tarkotusta varten ostin ekaa kertaa tollasta irtoglitteriä. Aiemmin oon käyttänyt kimalletarpeisiini glitterliimaa, mut sillä ei saa sellasta tasaisesti glitteröityä pintaa kovin helposti (plus se kuivuu pulloon aika nopeesti jos sitä ei käytä tyyliin päivittäin).

Oon aina haaveillut irtoglitterin ostamisesta, koska se näyttää niin kivalta. Menin kuitenkin ihan puihin Tiimarissa, kun niitä sävyjä oli niin paljon, enkä tiennyt edes että mitä mä oikeastaan haluan tehdä. Lopulta päädyin tollaseen viiden glitterin settiin, mikä olikin hyvä veto, koska jostain syystä sain sen puoleen hintaan. (Tai no ketä mä huijaan. "Jostain syystä" eli murruin kassalla ja liityin johonkin helvetin Tiimari-kerhoon. Mulle on tapahtunut tätä viime aikoina paljon. Liityin apteekin kanta-asiakkaaksi koska se farmaseutti puhui niin paljon ja nopeasti että menin paniikkiin, ja ennen kuin huomasinkaan olin allekirjoittamassa lomakkeita. Samoin murruin eilen puhelimessa ja lupauduin menemään ensi viikolla pankkiin "keskustelemaan mun pankkitilanteestani ja -tarpeistani", vaikka mä tiedän, että ne vaan tyrkyttää mulle luottokorttia ja rahastosäästämistä. Jos tämä sama tendenssi jatkuu niin mä tietysti murrun sielläkin, ja pian mun koko elämäni on kuin tämä Chandlerin ja Rossin kuntosaliepisodi.) Takaisin asiaan. Liimasin Divinen kuvan mustalle pahville ja ryhdyin työhön. Mulla ei ollut oikeestaan yhtään mitään suunnitelmaa, menin aivan tuurilla ja perstuntumalla.

Työskentelymusiikkina toimi luonnollisesti Divinen levy Essential Divine, joka löytyy Spotifysta. Divinehan on siitä täydellinen kohde tämäntyyppiseen askarteluun, että on oikeastaan mahdottomuus tehdä mitään liian överiä. Suurin riski on varmaan nimenomaan se, että jättää sen kuvan liian hillityksi. Myös siksi oli hyvä, että mulla oli käytössäni montaa eri väristä glitteriä (alunperin olin ajatellut ostaa vain yhden, ajatelkaa mikä tragedia siitä olisi seurannut!).

Tietysti toi kuva vaati myös kehykset, joten käytin lopun pahvin ja liimasin siihen peilinpaloja (joita oli jäänyt ylimääräiseksi peilikenkäprojektista, ja joita oon kaukonäköisesti säilyttänyt viimeiset neljä vuotta). Tässä vaiheessa aloin olla jo todella rasittunut. Tota glitteriä oli helpompi käyttää kuin oletin, ts. ei liian kaoottista, mut täällä kämpässä on niin sairaan kuumaa ja kosteeta että sitä tarttui kaikkialle minuun. Lisäksi, koska toimin täysin ilman suunnitelmaa, pelkäsin koko ajan että kohta tyrin ja teen jonkun poikkeuksellisen huonon päätöksen. Tollanen vihaisuus on askarrellessa riski, koska sit voi alkaa vihata sitä koko lopputuotetta, ja kaikki on ollut turhaa. Korostan siis jälleen, että kannattaa syödä välillä.

No lopulta sain sitten valmiiksi sekä kuvan että kehykset. En todellakaan jaksanut enää kikkailla yhtään minkään asian kanssa, joten noi kehykset on vaan teipattu kuvaan kiinni maalarinteipillä. Ratkaisu on epäesteettinen sekä lyhytnäköinen, koska tämä jo edellä mainittu kuumuus ja kosteus varmaan irrottaa ne teipit n. kahdessa päivässä. Mutta IHAN SAMA, mietin sitä sitten.

Valmis taulu on tässä. (Noihin huuliin saatan lisätä myöhemmin punaista glitteriä, nyt sitä ei ollut.) Tykkään siitä, miten toi näyttää vähän sellaselta jumalan kuvalta joita on joissain intialaisissa takseissa. Mutta kai nyt, Divine. En tiedä vielä, mihin sijoitan tämän. Haluisin kaikista eniten laittaa tän kylppäriin, koska siellä mä meikkaan, mut kaikki se kosteus koituisi tämän tuhoksi varmaan liian pian.

Tässä teille vielä musiikkivideo Divinen biisiin Walk Like A Man. Opittepahan olemaan.

EDIT: Mun blogiin oli tässä joku päivä päädytty hakusanoilla "fucking pussy video". Oon pahoillani sen tyypin puolesta joka sen haun suoritti, taisin tuottaa pettymyksen. :(

Muiden ihmisten outoja koteja

Tämän linkin takana on esitelty "10 Incredible and Amazingly Bizarre Homes". Ei tunnu taas tää kaksio miltään näiden jälkeen, eikä varmaan tunnu teidänkään asunnot, mutta katsokaa nyt silti esim. näitä seuraavia:

Ilmeisesti ton lasikaapin sisällä on nuken lisäksi eläviä hiiriä. (Mä nyt idealistisesti oletan, että toi on oikeasti ihan kunnollinen terraario ja hiiret ensisijaisesti lemmikkejä eikä koristeita.) Tätä juttua koonnut tyyppi sanoo tuolla, että toi nukke "almost ruined the appeal of the house to me", mihin minä vastaan että hullua puhetta. Mulla on jo visioita mallinukesta suljettuna katosta roikkuvaan häkkiin. Myös pelkkä pää vois toimia siinä, mulla on yks ylimääräinen nukenpää joka pyörii kaikkialla tiellä ja haluisin sille jonkun kunnollisen sijoituspaikan.

 

Mutta ei siinä vielä kaikki! Tohon samaan taloon on rakennettu salaportaat joista pääsee tollaseen pieneen salahuoneeseen!! Kyllä! Itse en välttämättä lähtisi ihan noin pastellille linjalle, mutta joku tollanen mittasuhteita vääristävä juttu olisi kyllä ihan mielettömän hieno. Sellanen nukkekotia isompi, mutta kumminkin niin pieni, että on itse siellä keskellä jättiläinen. Ja, siis, salaportaat. Salakäytävä. Paras asia joka me ihmiset voidaan näillä pinsettiotepeukaloillamme saada aikaan.

Lisäksi muhun teki vaikutuksen tämä vanhaan kirkkoon rakennettu asunto. Tollanen valkoisuuden määrähän on mulle yleensä aivan liikaa, mut pakko myöntää että tuolla se toimii. (Tietysti vielä enemmän toimisi kaikki megahienot värit, mut tällä kertaa ymmärrän valkoisen värivalinnan paremmin kuin yleensä.) Aina välillä suunnittelen asuntoja johonkin liiketilaan (näen niissä näyteikkunoissa loputtomia mahdollisuuksia), mut en oo ikinä tullut ajatelleeksi että kirkossakin voisi asua. Tämän jälkeenhän mä en enää paljon muuta ajattelekaan.

 

Onhan toi nyt aika komeeta. Annan erityisiä lisäpisteitä mustista ovista - mustista seinistä olisi ehkä herunut vielä muutama tuhat pistettä lisää, ainakin tossa alttarin/ruokasalin kohdalla, mutta ei nyt mennä siihen.

Tuolla esiteltyjen joukossa on myös vanha koulu, joka on kai aika peruskamaa noissa "oudoissa asunnoissa". Kyllä mä sellasessakin voisin ihan mielelläni asua. Tai teatterissa, vähän niinku Muumien Vaarallisessa juhannuksessa (joka muuten on varmaan vaikuttanut mun sisustusmakuni kehitykseen enemmän kuin oon aikasemmin tullut ajatelleeksi). Tai uuh, uimahallissa! Josta olis kaikki altaat tyhjennetty, mut liukumäet ja muut vois olla paikallaan! Ei vitsi se olis hienoo, ja siellä kyllä teloisi itsensä monta kertaa ja pahasti kun lähtis yöllä harhailemaan vessaan ja putois jonnekin kolme metriä syvään betonialtaaseen. Haha! Tarttis varmaan olla jotain aitoja ja pehmusteita ympäriinsä.

Mutta ehkä mä nyt tyydyn tähän geneeriseen kerrostaloasumiseen, kunnes teen ensimmäisen miljoonani (any day now). Sen jälkeen vain rakennusviranomaiset ovat rajana, eikä nekään välttämättä.

'Til all are one!

Kangaskassitutoriaaleja on internet pullollaan, mutta lisään nyt oman panokseni siihen kaanoniin. Yhdellä kaverilla oli taas synttärit (tää mun elämä on nykyään pelkkää bailaamista), ja tein sille lahjaksi Transformers -kangaskassin.

 

Tähän tarttee tyhjän kangaskassin (askartelukaupasta saa, tai voi tietty ommella itse jos jostain syystä haluaa olla niin omavarainen), paperia (ruudullinen on voittajan valinta), piirustustarvikkeita, kangasvärejä, pensseli, silitysrauta (ei kuvassa). Tykkään tehdä mun kangaskassit tolleen maalaamalla, joten mitään sapluunaohjeita ei nyt ole tarjolla.

Eka etsin internetin kuvahausta mallia, ja sit piirsin kassiin haluamani kuvat paperille. Tässä just se ruutupaperi auttaa, ainakin mua, koska en oikeesti oo kauheen hyvä piirtämään ja ruutujen avulla on helpompi hahmottaa mittasuhteita ja symmetriaa ja muuta. Ja ennen kuin ryhtyy mihinkään jatkotoimiin, kannattaa silittää se kangaskassi mahdollisimman hyvin.

Seuraavasta vaiheesta ei ole kuvaa, koska siitä ei olis saanut mitään selvää. Mutta siis laitoin sen paperin tonne kassin sisään ja jäljensin kuvan ääriviivat lyijykynällä suoraan kankaalle. (Ainakin noi mun käyttämät kassit on sellasta kangasta, että niistä näkyy tarpeeksi hyvin läpi ja niihin tarttuu lyijäri.) Se vaihe on ehkä paskin, koska siinä pitää mallata se kuva just oikeeseen kohtaan, ja se aina raastaa mun hermojani.

Kun lyijykynäjäljennös on tehty, voidaan ryhtyä maalaushommiin, ja nyt tarkkana! Sinne kassin sisään kannattaa laittaa joku sanomalehti/pizzamainos/Jallu, koska toi maali tulee kankaasta läpi. Kissanomistajan on myös suositeltavaa tarrarullata kassi ennen aloittamista. Itse unohdin tämän, mut muistin aika pian, kun pensseli täyttyi kissankarvoista ekan puolen minuutin aikana.

Käytän tollasta mahdollisimman litteää mutta leveää pensseliä. (Tai kuten yks mun kaveri tossa viikko sitten luonnehti, "Onpa sulla terhakka suti!". Näissä hommissa on pakko olla. Toki tuossa nimenomaisessa lauseessa "terhakka suti" kuulostaa myös eufenismilta jollekin muulle, mut en tiedä, miten asian voisi ilmaista niin, että se ei kuulostaisi kaksimieliseltä. "Jykevä pensseli"? You see my point.) Litteys on eduksi, kun pitää tehdä ohutta viivaa ja napakoita kurveja. Tää kaikki kuulostaa nyt tosi härskiltä, varsinkin kun mulle on alusta asti tullut sanasta "kassi" mieleen vaan kivekset. Voi herra varjele.

Mutta siis maalaat sen kuvan siihen. Kassiin. Sun terhakalla sudilla. Mulla oli tossa vielä sellanen täydellinen onnistumisen hetki, kun olin saanut kaiken valmiiksi, ja yhtäkkiä vaan pudotin sen terhakan, maalisen sudin suoraan ton valmiin kassin päälle. Mä en edes ymmärrä, miten se tapahtui. Toi maalaus oli valmis, kaikki oli hienoa, ja sit vaan päästin siitä hiton pensselistä irti. Vanhinko ei kuitenkaan ollut liian massiivinen, koska toi maali on armollisesti vesiliukoista, kunnes sen silittää. Tästä siis aasinsillalla siihen, että kun maali on kuivunut, niin silitä kuva paikoilleen. (Tai riippuu tietty siitä, millasia maaleja käytät. Mut kai se on aika perusjuttu noissa kangasmaaleissa?)

Tässä valmis tuote. Kirjotin ton sisään vielä päivänsankarin nimen, jotta ton voi sitten huoletta unohtaa jatkoille ja muualle. Mulla on mielessä yksi toinenkin kassiprojekti, ni teen siitä ehkä joskus kans jonkun postauksen. Nyt menen käpertymään itseeni ja kerään voimia Kallio Block Partyyn.

Laika 5 v.!!

Tänään vietetään Laika-kissan viidettä syntymäpäivää, ja sen kunniaksi kirjoitan nyt tämän päivänsankarille omistetun postauksen.

Tässä kuvassa Laika on ehtinyt jo vähän kasvaa. Se oli meille
tullessaan niin pieni, että se mahtui nukkumaan kämmenellä.

Laika tuli taloon lokakuussa vuonna 2008. Asuin sillon mun veljen K:n kanssa kaksiossa, eikä kummallakaan meistä ollut mitään kissanhankintasuunnitelmia. Yhtenä sunnuntaiaamuna oltiin sit kumpikin krapulassa huoneissamme, kun mun täti soitti, että voitaisko ottaa yks kissanpentu ainakin väliaikaiseen hoitoon. Laika oli löytynyt rymyämästä orpona Nummi-Pusulan metsästä, ja mun täti oli alunperin ottanut sen omaksi kissakseen. Tädin toinen kissa ei sit kuitenkaan ollut ollenkaan vastaanottavainen, joten Laikalle piti löytää nopeasti uusi koti.
"Hei K! Meille tulee kissanpentu."
"...okei."
Sen jälkeen konttasin vessaan oksentamaan.
(Ja turha nyt kenenkään siellä jeesustella, että "ei saa tuolla tavalla vastuuttomasti ottaa eläintä!!". Meillä oli jo molemmilla laajaa kokemusta kissanhoidosta ja tiedettiin kyllä ihan hyvin, mihin ollaan ryhtymässä. Siis sen varsinaisen kissan hoitamisen suhteen. Laikan persoonasta ei siinä vaiheessa osattu aavistaa mitään.)

Tämä syntymäpäivähän on ihan keksitty, koska olosuhteista johtuen varsinaista syntymäajankohtaa ei tiedä kukaan. Laikan koosta ja käytöksestä arvioin, että se oli meille tullessaan ehkä kaksi kuukautta vanha. Sehän olisi oikeasti tarvinnut emoa vielä vähintään kuukauden, mutta kun real deal oli ottanut ja lähtenyt (mahdollisesti taivaaseen), niin mä ja K toimittiin sijaisemoina. Laika oli tosi surkea sillon aluksi, sillä oli kaikkia mahdollisia ötököitä sekä sisä- että ulkopuolella, ja se pelkäsi kaikkia ja vinkui ja piileskeli. Ekasta lääkärikäynnistä toivuttuaan se kuitenkin reipastui tosi nopeasti, ja sen jälkeen elämä olikin aika tasaista helvettiä ainakin kolmen vuoden ajan.

Laika nuorena ja lommoposkisena teininä.

Laikahan on suorastaan legendaarisen riehakas kissa. Ekan parin vuoden aikana se teloi sekä itseään että meitä ihmisiä niin tiuhaan, että multa ainakin turtui lopulta suunnilleen koko tuntoaisti. Musta tuntuu, että vuosien 2009 ja 2011 välillä se nukkui yhteensä ehkä kolme tuntia. Tältä ajalta on kertynyt runsaasti sekä kuvainnollisia että konkreettisia arpia minulle, K:lle ja monelle meidän ystävälle. Laika ei oo siis koskaan ollut sillä tavalla murhanhimoisen aggressiivinen, sen tapa leikkiä on vaan aina ollut tosi raju (ja lisäksi väitän, että sillä on keskivertokissaa enemmän kynsiä ja hampaita). Se on myös tosi hyvä henkisessä terrorissa ja ihmispsyyken murtamisessa pelkällä katseella. Edellisessä lääkärintarkastuksessa eläinlääkäri kysyi, onko sen pupillit "aina noin laajentuneet".

Mutta vaikka Laika on julkisesti kauhee räyhääjä ja macho, niin se on myös ihan poikkeuksellisen mammari kaikissa pelottavissa tilanteissa. Se kiipeää aina syliin ja menee mun paidan alle piiloon, kun se tietää joutuvansa esim. matkustamaan autossa (mikä on sydäntäsärkevää, koska nimenomaan minä sen sinne autoonkin roudaan). Viimeisen parin vuoden aikana siitä on muutenkin tullut enemmän sylikissa ja vähemmän riidanhaastaja. Nykyään sen sekoilu on enemmän sellasta perinteistä kissaskitsoilua. (Joskin Laikalla siihen lajityypilliseen aamu- ja iltariehaan liittyy myös esimerkiksi seinien ja ovien potkimista, poikittaissuuntaista hyppelyä ja matalia, läpitunkevia kurkkuäänteitä. Mun naapurit varmaan vihaa mua yhtä paljon kuin minä niitä.)

Tämä kuva on Laikan 3-vuotissynttäreiltä.
Kuvaa ei ole muokattu millään tavalla.

Mua aina kummastuttaa, kun ihmiset puhuu kissoista silleen "ei ne kiinny kehenkään, koska ne ei oo laumaeläimiä". Eihän ne kai olekaan, jos vertaa vaikka koiraan, mutta ei sillä oo kiintymisen kanssa mitään tekemistä. Ehkä kissat ei vaan koe tarvetta kiintyä kehenkään. Jos ne on pienestä asti paljon ulkona itsekseen, ne ei kaipaa siihen ketään toista (ihmis)eläintä hössöttämään, koska ne pärjää itsekin. Kyllä kissat silti osoittaa ihan ilmiselvää kiintymystä, jos on luonut niiden kanssa sellasen suhteen. Ne kiintymyksenosoitukset vaan on usein ehkä vähän omaehtoisempia. Mähän rakastan koiriakin ihan superpaljon, ja kaikkia muitakin eläimiä, mut kyllä mä tykkään kissoissa eniten siitä perusvälinpitämättömästä asenteesta. Ettei tartte koko ajan olla tekemisissä, ja kaikilla osapuolilla on ns. omakin elämä. Koirien seurassa on aina outoa myös se, että ne tekee mitä käsketään. Tosin, jos jokin ominaisuus olisi kissalle toivottava, niin empatia. Mulla on kokemusta yhdestä maailman empaattisimmasta koirasta, ja joskus kun oon tosi surullinen, olisi toivottavaa että Laikakin voisi edes sen hetken olla mulle jotenkin kiva sen sijaan, että se repii vessapaperirullan alas ja potkaisee mua juostessaan nauraen karkuun.

Mä en tiedä, kuinka paljon projisoin Laikaan itseäni, ja missä määrin oikeasti tunnen sen ja osaan tulkita sitä. Väitän kumminkin, että tän viiden vuoden tiiviin yhdessäolon aikana mulle on kehittynyt aika hyvä silmä lukemaan sen käytöstä ja ilmeitä (ja ylipäätään siis tunnistamaan sen, että kissallakin on erilaisia ilmeitä naamassa). En tiiä toimiiko sama toisin päin. Luultavasti Laika tulkitsee mua ihan yhtä hyvin, mut se käyttää sitä enemmän manipulointiin ja vähemmän harmonian saavuttamiseen. Koska pohjimmiltaanhan kissat on ihan täysiä mulkkuja, kaikella rakkaudella.

Tänään syntymäpäiväjuhlallisuuksiin kuuluu Shebaa, salaattia, herkkutikkuja ja valvottua leikkiä pinneillä. Laika tykkää mun pinneistä niin paljon, että se yrittää välillä varastaa niitä jopa mun tukasta. En yleensä anna sen leikkiä niillä, koska pelkään että se tukehtuu, mutta tänään sillä on lupa. (Itseasiassa yksi leikkisessio oli jo, ja Laika kyllästyi paljon nopeammin kuin olin olettanut. Ei se tietenkään oo yhtä kivaa, jos se ei oo kiellettyä. Mun pitää ehkä seuraavaksi esittää, etten huomaa mitä se tekee.)

Syntymäpäiväpotretti tältä aamulta. En tiiä näkeekö sitä, jos ei tunne Laikaa, mutta
tässä kuvassa sitä vituttaa. Se ei nykyään kauheesti tykkää kuvattavana olemisesta.
Kameran ääni kai jotenkin ärsyttää sitä.

Björk on tehnyt mun ja Laikan suhdetta kuvaavan musiikkivideon. Toimikoon se tämän juhlapostauksen loppuhuipennuksena: