"He is a speed bump mannequin, he can't move just stand still."

Tätä blogia seuraavat ihmiset on varmaan jo huomanneet, että mulla on kodissani useampi mallinukke. Oon jo joskus aiemmin lupaillut laajempaa kirjoitusta niistä, ja nyt on sen aika.

Oon haaveillut omasta mallinukesta niin pitkään, kuin muistan. Väitän, että osansa tähän on mun kiihkeällä Marilyn Manson -painotteisella teini-iälläni. Tää ylläoleva Tourniquet -musiikkivideo on muutenkin ollut mulle jonkinlainen kestoreferenssi, mitä tulee kodinsisustukseen ja estetiikkaan ylipäätään. (Oon ollut viimeiset 13 vuotta ihan kuolemanrakastunut Twiggy Ramireziin.) Kun joskus varhaisteininä suunnittelin, millasessa kodissa haluan asua (sitten kun asun Kalliossa ja oon boheemi ja mulla on vitun siistejä boheemeja kavereita, been there doing that, haha!), mallinukke oli oleellinen osa sisustusta. Mallinuket on a) kauniita esineitä, b) hyviä korujen/vaatteiden esittelyyn, c) just sen verran pelottavia, että se on hauskaa.

Mallinuken löytäminen oli kuitenkin helpommin haaveiltu kuin tehty. Saahan niitä jostain internetistä tilattua, mutta mulle ei ikinä tullut edes mieleen että ostaisin jonkun ihan uuden mallinuken. Tätä taas. Ei se olisi sama asia. Tiesin, että mallinukkeja löytää joskus tavaratalojen roskalavoilta, tai ehkä mahdollisesti kirpputoreilta, mutta koskaan ei tullut vastaan.

Muutama vuosi sitten aloitin mun nykyisessä työpaikassa. Mun pomo oli siivoillut jotain sen vanhaa varastoa, ja tuonut sieltä kamaa säilytettäväksi meidän työpaikan kellariin. Sieltä, lo and behold, löysin ton ikkunalaudalla istuvan mallinuken! Muistan sen hetken ikuisesti. Olin siellä kellarissa tekemässä ihan oikeita töitä, kun näin pahvilaatikosta sojottavan mallinuken säären. Lähemmässä tarkastelussa ilmeni, että se laatikko sisälsi osat ihan kokonaiseen, maailman hienoimpaan istuvaan mallinukkeen.

Tätä löytöä seurasi varmaan vuoden kestänyt väsytystaistelu, kun yritin vakuuttaa mun pomoa myymään sen nuken mulle. Vihdoinkin se suostui, ja olin ihan hysteerisen onnellinen, ja seuraavan parin päivän ajan roudasin mallinukenpaloja töistä kotiin. (Vinkki: alastoman torson kantaminen kadulla on aika hyvä tapa saada tietä isompienkin ihmisjoukkojen keskellä.) Oon pukenut sille yhden omista mekoistani, jota en oikein viitsi itse käyttää koska mun tissit on siihen liian suuret. Tolle nukelle se istuu just hyvin.

Tuohon nukkeen liittyy myös mun elämäni hirvein painajaisuni, josta aion nyt kirjoittaa vaikkei se olekaan sisustusteemainen. Taustana kerron, että mun edellinen kämppä oli tosi pieni, ja ainoa paikka johon nuken sai asetettua oli sellainen, jossa se tuijotti suoraan mun sänkyyn. Mä en näe kovin usein painajaisia, vaan kaikki ahdistavatkin unet on sellasia että ensimmäinen ajatus herätessä on yleensä ollut "voi jumalauta toi oli siistiä!!". Tämä ei kuitenkaan ollut sellainen uni.

Siinä unessa toi mallinukke yritti tappaa mut. Se painoi mua ranteista sänkyyn niin, etten pystynyt liikkumaan, ja välillä se oli mun patjan sisällä. Sen iho oli tosi kuuma, mutta se ei koskaan varsinaisesti liikkunut niin, että olisin nähnyt. Se vaan oli koko ajan kaikkialla, ja ihan tajuttoman vahva. Siinä unessa isä ja äiti asui mun yläkerrassa, ja lähdin sinne turvaan. Juoksin mun asunnon ovelle ja kuulin, kuinka toi nukke lähti mun perään ja kolisteli lattialla. Se työnsi kätensä oven väliin just kun olin paiskaamassa sitä kiinni. Sen käsi vaan haroi siinä muovisena, mut sen sormet ei edelleenkään liikkuneet. Isä ja äiti ei ensin uskoneet mua, mutta sit ne näki sen nuken tekemät mustelmat. Yhtäkkiä se nukke oli siellä mun vanhempien asunnossa, ja näin kuinka sen varjo lankesi olohuoneen lattialle. Sitten oltiinkin pihalla, ja nukke oli palasina. Sen vatsan sisällä oli pää. Luulin ensin, että se on jonkun kuolleen ihmisen pää, mutta se olikin kuminen klovnimaski. Se maski hymyili mulle tosi pilkallisesti, kun heitin sen kaivon pohjalle ja huusin, että "Mä en ole koskaan halunnut sua!!". Siihen heräsin, ja se oli kamalaa, koska ensimmäinen asia jonka näin oli se nimenomainen tappajanukke tuijottamassa mua. Tuon uniepisodin jälkeen olin tosi pitkään varuillani ton nuken suhteen, mutta Laika ei pelkää sitä, joten oletan että se on oikeasti ihan ok. (Mä luotan eläimiin tällasissa kummitusasioissa. Ja monissa muissakin asioissa.)

Tästäkin nukesta oli kuva juuri hiljattain, mutta laitetaan nyt tämä toinen (koska tässä näkyy taustalla mun hieno leoparditakki, sekä mustilla paljeteilla päällystetty bikertakki!). Tähän kuuluu siis vaan toi yläosa ja käsivarret. Toinen käsivarsi on kaiken lisäksi irti, koska sen kiinnitysmekanismi on rikki. Se nyt ei kuitenkaan oo kauheen oleellista, sitä paitsi tällaisena toi vie vähemmän tilaa.

Tämä on siis ostettu kirpparilta Somerolta, kuten oon joskus maininnutkin. Tuon istuvan mallinuken hankkimisen jälkeen huomasin pian, että mallinukke tulee mallinuken luo; yhtäkkiä erilaisia nukkeja alkoi tulla vastaan huomattavasti reippaammalla tahdilla kuin aikaisemmin. Olin tän ostopäätöksen suhteen vähän epäröivä (niinku ehkä viisi minuuttia), koska asuin edelleen siinä pienessä asunnossa ja mietin, onko se sitten jo vähän liikaa. Mun äiti kuitenkin puhui mut ympäri, ja olihan mut aika helppo vakuuttaa muutenkin.

Sekä tämä että toi istuva mallinukke on verraten vanhoja. Veikkaan 60- tai 70-lukua, joskin tarkempi ajoittaminen on osoittautunut hankalaksi ainakin mun puutteellisilla salapoliisitaidoillani. Perustan arvioni muihin sen ajan mallinukkeihin ja niiden samankaltaisuuteen. Noi on molemmat tosi hienosti ja tarkasti tehty, ja istuvalla nukella on vielä täydessä iskussa olevat irtoripsetkin! Tykkään siitä, miten esim. toi kaula ja solisluut on tosi realistiset, ja noilla on ihan oikeat ilmeet ja kasvonmuodot. En oo kauheesti perehtynyt nykyisiin mallinukkeihin, mut usein kaupoissa näkee sellasia "moderneja" tylsiä nukkeja, jotka ei näytä miltään ja joilla ei välttämättä edes ole naamaa (vaikka jonkinlainen pää silti on). Mä en lähde sellaseen ollenkaan.

Tämän torson sain mun isältä. Somerolla oli jonkun alusvaatekaupan loppuunmyynti, ja isä bongasi tän nuken ikkunasta. Tätä ei oltu alunperin tarkoitettu myytäväksi, ts. kaupan omistaja ei kai ollut edes tullut ajatelleeksi että joku voisi haluta omistaa tämän. No nyt se on mulla. Tykkään siitä, miten toi ei oikeestaan edes muistuta mallinukkea vaan enemmän jotain kreikkalaista patsasta - ja koska se on alusvaatenukke, sillä on ihan törkeen hyvä perse. (Silleen toi nykyinen säilytyspaikka on huono. Ton pitäis olla jossain keskellä lattiaa, pyörivällä jalustalla, jotta sen kaikki kurvit pääsisi oikeuksiinsa.)

Yksi plussa mallinukkien omistamisessa on myös se, miten ihmiset usein pelästyy kun ne tulee ekaa kertaa mun asuntoon. Muuttolaatikoita hakemaan tullut äijä meinasi kusta housuun, kun unohdin varoittaa sitä tosta ikkunalaudan nukesta. Mulla on haaveissa vielä kokonainen, seisova mallinukke, raskaana oleva mallinukke ja lapsimallinukke. Sitä luulis, että noi veisi liikaa tilaa, mutta kummasti sillon parinkymmenen neliön yksiössäkin sai sijoittelun onnistumaan. Where there is will there is a way jne.

Lamppu ja lamppu

Oon ehkä aiemminkin maininnut, ettei mulla ole kauheasti kattolamppuja täällä asunnossa. Kattolamput sinänsä onkin mun mielestä vähän haihattelua, ja tykkään enemmän siitä, että on paljon pieniä pöytälamppuja tai vastaavia. Sillon pystyy säätelemään valon määrää paljon paremmin, ja siitähän minä tykkään koska oon synkistelijä ja haluan olla pimeydessä. Aion tässä esitellä muutaman lampun, jotka löysin internetistä. (Mua muuten ärsyttää ihan sairaasti aina, kun lampusta käytetään sanaa "valaisin". Samoin mua ärsyttää sanat "jalkine" ja "istuin". Ärsyttää siis oikeasti ihan kohtuuttoman paljon. En tiedä, aattelin vaan kertoo.)

(Jälleen kerran, nää kuvat on vaan kaikkialta ympäri nettiä, joten alkuperäisiä lähteitä ei oo läheskään aina. Ei siis oo mun ottamia, paitsi yksi, ja blah blah blah. I do not have sources for most of these but I do not own any of these pictures and so on and so forth, except for the coolest one at the end of this post. I took that one, so don't fucking steal it or I'll hex you.)

Jahka saatte käännettyä katseenne tisseistä, niin huomioikaa toi taustalla roikkuva lamppu! Ihana! Tän kuvan perusteella epäilen, että toi nimenomainen yksilö on valkoinen (ihme sekoilua taas sekin, miksi aina valkoinen, valkoinen ei ole mikään kunnollinen väri!!?!), mut oi miten täydellinen toi olis vaikka tummanpunaisena, tai purppuranpunaisena, tai sellasena vähän vihreään taittavana sinisenä. Tai monta tuollaista, kaikissa hienoissa väreissä.

Iih tää on niin söpö! Jonkinlainen lähdekin löytyy. Ja niin, hmm, tämähän on nyt sitten kanssa nimenomaan valkoinen. Ei se tässä niin paljon haittaa, koska puputkin on joskus valkoisia. Mut tän pitäisi sitten kyllä olla sellasessa ympäristössä, jossa tää on ainoa valkoinen asia. Muuten tää ei pääsisi ollenkaan oikeuksiinsa.

Nämä on niin mahtavia. Toi vinttikoira on ehkä mun suosikki, vaikka voisinkin kuvitella, että sen varsinainen valaistuksellinen arvo on aika minimaalinen. Sen ilme on vaan niin hyvä. Noi pelikaanit on kyllä myös hienoja.

Tästä mä puhun, kun puhun kunnollisista väreistä! Mä näen sieluni silmin, kuinka tätä nimenomaista lamppua voisi väärinkäyttää asettamalla sen johonkin todella (huonolla tavalla) mauttomaan ympäristöön. Sellaseen tiiättekö "bistrohenkiseen", jossa on jotain tynnyreistä tehtyjä kalusteita. (No disrespect, nekin voi olla oikealla tavalla käytettynä ihan hauskoja.) Sellaseen, jossa tää lamppu olisi ainoa värikäs esine. Mähän olen vähän sitä mieltä, että enemmän on enemmän (ei varmaan olekaan mistään käynyt ilmi...), joten mä laittaisin tän johonkin sellaseen jo valmiiksi tosi värikkääseen ympäristöön. Kuten mun kotiin. Ja näitä vois olla tosi monta, uuh, joo, vaikka keittiön katossa silleen että se olis ikäänkuin semmonen pergola!

Tämä kuva on mun edellisestä asunnosta, ja kuten näette, mullakin on hallussani aivan helvetillisen hieno lamppu. Sain tän lahjaksi joskus vuosia sitten (kiitti N!), ja tää on edelleen yksi hienoimmista esineistä jonka mä omistan. En vaan oo nyt pystynyt käyttämään tätä, koska se pistoke on jotenkin kummallisesti vääntynyt. (Mulla ei ole todisteita, mutta epäilen Laikaa. Sillä on itsetuhoisehko tapa pureskella kaikkea, missä kulkee sähköä.) En ehkä luota omiin insinöörintaitoihini niin paljoa, että uskaltaisin alkaa itse korjailemaan sitä, joten vien sen joskus johonkin sähköliikkeeseen jahka oon tarpeeksi reipas. Tämäkään ei kyllä ihan kauhean paljon valaise, mutta näyttää sitäkin häiritsevämmältä. Se on aina plussaa.

Nythän näihin lamppuasioihin paneutuminen alkaa taas olla ajankohtaista, kun mun suosikkivuodenaikani syksy lähestyy. (Ja ennenku kaikki taas kitisee, että "ei saa sanoo noin nyyh ihana kesä jatkuu vielä!!", ni mulla on taipumusta alkaa viettää syksyä jo pari kuukautta ennen aikojaan ihan vaan siksi, että tykkään siitä niin paljon. Eläkää te jossain hölmössä "todellisuudessa", mä elän syyskuuta.)

Pussy magnet

Olen taas kunnostautunut juhlijana, askartelijana ja ystävänä. Tässä postauksessa esittelin kaverille tuparilahjaksi tekemääni jääkaappimagneettia. Anatominen teema jatkui eilen, kun annoin tuon allaolevan pillumagneetin (öhöhö) yhdistetyksi tupari- ja synttärilahjaksi toiselle kaverille. Tämä eilinen päivänsankari opiskelee kätilöksi, joten täähän on siis ihan ammatillinen juttu myös. Olisin kyllä aika kovasti halunnut pitää ton itse, mut ehkä sitten teen joskus itselleni samanlaisen. (Huomio muuten E ja S, kun eilen puhuttiin siitä että onko tossa kuvassa mukana immenkalvo vai ei. Tarkistin, on se. Eli siis Virgin Mary, niinku mää sanoin.)

(Niin, tavallaan kai voisin pahoitella, jos joku nyt saa arven sydämeensä kun joutuu katsomaan tällasta hävytöntä, alatyylistä kuvaa. Paitsi että hahhahhah, en muuten pahoittele! Jos et kestä nähdä vaginaa niin sulla on sitten varmaan elämässä muutenkin aika vaikeeta. Ottaen huomioon, että tuo elin on omalta osaltaan luonut sinut. Pussies 4 life!!!)

Pakko kyllä hehkuttaa, että se kahden euron lääkärikirja on ollut yksi mun kannattavimmista sijoituksistani. Oon saanut siitä irti jo ainakin kaksi magneettia, sormuksen ja kolme taulua. Sekä tietysti mittaamattoman arvokasta 60-lukulaista tietoa mm. melankoliasta ja frigiditeetistä ("Sen syyt ovat varsin moninaiset, eräissä tapauksissa esim. (lähinnä miehen) yhdyntätekniikan puutteellisuus.").

Tänään mun oli tarkoitus puhdistaa näitä äidiltä lahjaksi saatuja lääkepulloja, ja keksiä niille käyttötarkoituksia. Lähemmässä tarkastelussa kävi kuitenkin ilmeiseksi, etten ole nyt sellaisessa ruumiillisessa enkä sielullisessa tilassa, että pystyisin tämän projektin toteuttamaan. Ei mulla edes ole mitenkään paha krapula tai mitään, mutta en halua riskeerata tätä haurasta hyvää oloa alkamalla kaivaa jotain kristallisoitunutta, 60 vuotta vanhaa känsävoidetta tuolta pullosta ulos. Jonain toisena päivänä sitten se.

Laika on tälläkin nimenomaisella hetkellä mun sängyn sijauspatjan alle tekemässään majassa. Mä luulen, että menen nyt liittymään sen seuraan.

Window pain

Mulle tuli yks päivä flashback ala-asteelta, kun maalattiin luokan ikkunaan jotain talviaiheisia kuvia niillä sellasilla ala-astemaaleilla. Sellasissa isoissa pulloissa olevilla, tiiätte ehkä. En edes muista, oliko se kivaa tai mitään, tuli vaan jostain mieleen. Luultavasti siihen sisältyi joku ryhmätyöelementti, eli ainakin osittain se oli todennäköisesti kärsimystä. Miksei muuten ikinä saanut tehdä yksin tollasia projekteja? Että jokainen saisi maalata vaikka jonkun oman pienen kuvan? Miks pitää jakautua neljään ryhmään ja sit tapella, että tehdäänkö lumiukko vai joku ennalta-arvattava joulupukki, josta kuitenkin tulee ruma ja groteski, ja joku joutuu aina tekemään liikaa duunia ja joku toinen taas ei saa tehdä niin paljon kuin haluaisi? Vai onko noiden ryhmätöiden tehtävä valmistaa oikeaan elämään, ja kouluttaa lapsista laimeisiin kompromisseihin (muttei mihinkään muuhun) kykeneviä aikuisia?

Tämän alustuksen pointtina oli siis esitellä nämä kuvat, jotka löysin internetistä:

Näiden lähteeksi on ilmoitettu tämä, ja kai ne on jostain sieltä.
En osaa käyttää tota sivua, niinku en oikein mitään muutakaan internetin osa-aluetta.

Pidän tosta ideasta, ja ikkunoiden maalaamisesta ylipäätään. Ajatuksena. En oo kauheasti tullut miettineeksi, että sellaista voisi tehdä myös omassa kodissaan aikuisiällä. (Hah, niin että kiitos vaan ala-aste! En varmaan enää pystyisikään tekemään sitä ilman, et kutsun jotkut 5 randomia ihmistä tänne riitelemään ja sit tehdään yhdessä joku ruma välipallin ratkaisu, johon kukaan ei oo tyytyväinen.) Tästä kiinnostuneena googlailin kuvia sanoilla window painting, ja tulin siihen tulokseen, että yleisesti ottaen ikkunoihin on ilmeisesti tapana maalata kaikkea oksettavaa hassuttelua.

Mutta jätän tän asian hautumaan. Tavallaan olis ihanaa maalata ikkunat kokonaan mustaksi, kunnes kesä on ohi, mutta Laika ja mun kukat ei varmaan tykkäisi siitä. Ja olishan se vähän semmonen teinigoottiratkaisu. (Vaikka teinigooteilla onkin kyllä usein aika hyviä ratkaisuja.)

Ei mainoksia, kiitos!

Tiiättekö, kun on joku maailman yksinkertaisin asia, joka pitäis hoitaa, ja sitä ei vaan helvetti soikoon saa tehtyä vaikka tietää, et siihen menis ehkä kymmenen sekuntia? Mulla on sellanen tilanne Ei mainoksia -lapun kanssa. Ollut nyt yli puoli vuotta. Joka päivä kiroan sitä mainospaskan määrää, jota mun kotiin tungetaan, ja sit samalla se mun itse askartelema Ei mainoksia, kiitos! -lappu on eteisen pöydällä syyllistämässä mua. Tänään aion teipata sen oveen. Kirjotan nyt tämän julkisesti internettiin, jotta mun on pakko tehdä se.

Se mun lappu näyttää tältä, ja siihen liittyy tarina.

Toi oli mun edellisen asunnon ovessa varmaan vuoden, kunnes yhtenä iltana se varastettiin siitä. Mä vielä kuulin kun se tapahtui! Joku humalikko kompuroi rappukäytävässä, ja jotenkin ikäänkuin rapisteli mun ovella. Aattelin jo silloin, että ai helvetti varastaako se sitä mun lappua, mut sit oletin että se vaan ehkä törmäsi siihen oveen päihdekenossaan. Aamulla sitten oli lappu kadoksissa, ja voi luoja että mulla meni kuppi nurin! Kuka tekee noin?! Kuka vie toisen ovesta itse askarrellun Ei mainoksia, kiitos! -lapun?! Laitoin rappukäytävän ilmoitustaululle viestin, jossa kerroin varkaalle, että "Jos kaikki ihmiset olisi samanlaisia kuin sinä, tässä maailmassa ei olisi mitään hyvää". Ja behold! Ei mainoksia -lappu löytyi myöhemmin ilmoitustaululta siitä mun viestin vierestä, vähän kärsineenä mutta yhtenä kappaleena. Siitä tuli pitkäksi aikaa niin hyvä mieli, että alkuperäisestä varkaudesta tulikin oikeestaan hyvä juttu.

Vähän ton episodin jälkeen isä lähetti mulle postissa ton kuumottavan Väyryskortin, jotta voin tehdä siitä Ei mainoksia, kiitos! -varakappaleen. Tavallaan tekisi mieli laittaa toi oveen ilman mitään selityksiä, mut sit joku tietysti luulisi että oon keskustapuolueen kannattaja. Jotain rajaa. Toi vasemmanpuoleinen mummokortti on mun edellinen Ei mainoksia -lappu. Aloin tässä nyt just miettiä, että ehkä laitankin nyt vaihtelun vuoksi ton oveen. Mutta kannatan siis noiden lappujen askartelua itse, sen sijaan että ostaisi kaupasta jonkun valmiin tylsän. (Vai myydäänkö niitä tarroja edes kaupoissa? Vai saako niitä jostain Postista? En tiedä.)

Mua kyllä vähän harmittaa se, että mainoskiellon jälkeen en välttämättä saa enää Helsingin Uutisia. Ne ei kiinnosta mua muuten, mutta siellä on se Henkilökohtaista -palsta. Muutama vuosi sitten keräsin hauskimpia/absurdeimpia henkilökohtaista -ilmoituksia pieneen kirjaseen, ja voisin nyt jakaa pari helmeä sieltä.

"Hkiläinen, 36/177 paniikkihäiriöstä kärsivä luuseri etsii elämänkumppania kauniimman sukupuolen edustajista. Harrastan tietokoneita ja kieliä huonolla menestyksellä."
Tämä oli se ilmoitusten kuningas, joka sai mut aloittamaan koko ton keräilyn. Toihan on tietysti huumorimielellä kirjoitettu, eikä siinä oo sellaista tahatonta komiikkaa kuin joissain muissa ilmoituksissa. Tykkään tosta siis lähinnä silkan ihanuuden takia. Haluaisin tuntea ton kirjoittajan oikeassa elämässä.

"Olen 52v mies ja asun Porvoossa. En ole alkoton enkä myöskään aivoton. Meri on minulle tärkeä, kuten myös henkiset asiat. Sekä tehtäväni, joka on parantavan voiman välittäminen. Nainen, jos kiinnostuit, otapa yhteyttä."
Tän sain mun kaverilta V:lta.

"Sinä 30-55v nainen 09-alueelta, arvostat suhteessa muutakin kuin ulkonäköä. Sinut on monta kertaa petetty. 44/190/100 mies Hkistä, ei kaljamahaa, ei elämänkumppaniksi."
Pidän tästä rehellisyydestä. Ei-elämänkumppaniksi etsitään naista, joka on monta kertaa petetty. Score!

"Hei! Sinua h.taj.tans.t.mukava mies n.66++/n, 170cm. Etsijänä sam.ol.nain.Kaik.taval.mukav. yhdes.oloon. J:ns.läh."
Tehok.til.käyt.selk.sis.runs.inform.p.tilas.

Nyt meen teippaamaan sen lapun. Minua et enää mainoksillasi aivopese, Tarjoustalo!

Heart of glass

Vajaa viikko sitten meidän työpaikan oven lasi oli isketty sisään. Dramaattista sinänsä, mutta se oli jo korjattu siinä vaiheessa kun tulin töihin. Tuulikaapissa oli kumminkin vielä vähän lasinsiruja, ja niitä siivotessani koin valaistumisen siitä, miten hienolta ne näyttää. Nyt siis luvassa uusi askartelututoriaali, tällä kertaa lasiaiheinen.

Halusin tehdä sormuksen itselleni ja jääkaappimagneetin tuparilahjaksi kaverille. (Lahjanjako on jo tapahtunut, siksi voin nyt kirjottaa tän postauksen. Lahjanjakoa ympäröivät bileolosuhteet tosin jatkuivat aika pitkälle aamuun, joten kirjotan tätä nyt vain puolittain tietoisessa tilassa. Yritän silti skarpata. Mut jos tässä tekstissä ei oo mitään järkeä ni se johtuu siitä, että oon nukkunut ehkä tunnin.)

Tarvikkeita tässä. Pääosassa lasi, kuvia ja liima, jonka ostin Clas Ohlssonilta ja joka on ehkä kiilaamassa mun uudeksi liimasuosikikseni. Kriteerinä oli nyt se, että liiman pitää kuivuessaan pysyä tosi kirkkaana, ja olla helposti hallittavaa (ts. ei juoksevaa). Toi liima haisee fisushotilta, mikä on hämmentävä ja vähän surullinen piirre ja täten miinuksena mainittakoon. Tykkäisin pitää liimanhaisteluni perinteisenä.

Koska se oven lasi oli sitä sellasta karkaistua lasia, noista sirpaleiden reunoista ei tullut erityisen teräviä. Lisäksi siitä tuli sellasia hienoja isoja palasia, joissa se sirpale on pinnalta ehjä, mut sen pinnan alla se on mennyt pienemmiksi osiksi. Käytin sellasta isoa sirpaletta sormukseen, ja pienempiä magneettiin.

(Haha, tajusin nyt että kirjotan tätä vähän siihen sävyyn niinku olisin itse tarkoituksella käynyt hajottamassa sen lasin osana tätä projektia. No en käynyt. Täytyy kattoo sit jatkossa, jos ei tuu tarpeeksi paljon muiden hajottamia bussipysäkkejä vastaan ja tarve materiaalille on suuri. Ja siis huom. kaikki, mulle saa ihan 4realzies kerätä talteen, jos tulee vastaan hyviä lasiapajia. Itsehän asun täällä gentrifikaation runtelemassa Kalliossa, jossa tämäntyyppinen vandalismi tuntuu olevan nykyisin kiven alla. Saatanan kaupunginosa-aktiivit.)

Tässä viereisessä kuvassa teen sitä magneettia. Aattelin aluksi vaan lätkiä noita palasia miten sattuu, mut sit sain kunnianhimoisemman idean asetella ne vähän silleen kallon muodon mukaisesti. Se oli kivaa, koska leikin samalla että oon CSI:ssä ja kokoan jotain sirpaloitunutta kalloa todistusaineistoksi. Suositeltavaa siis on mallailla noita ensin paikoilleen ihan huolella, ja liimata vasta sitten kun on varma että näyttää tarpeeksi hyvältä. Itse ainakin tein aika monta kohtaa uusiksi enneku olin tyytyväinen. Ton liiman kunniaksi sanon myös sen, ettei se kuivu ihan heti, joten pieni tyriminen ja palojen uudelleenasettelu oli mahdollista.

Seuraavassa vaiheessa, kun liima oli kuivunut, leikkasin lasin peittämän alueen irti muusta kuvasta askarteluveitsellä. Nokkelimmat ehkä huomaavat, että tässä on nyt esimerkkikuvana se sormus-to-be, eikä toi magneetti. Mutta samat manööverit siis toistin myös magneetin kohdalla.

Jos jossain kohtaa teloo itsensä, niin suunnilleen tässä. Toi epäsäännöllinen muoto aiheutti sen, että veistä joutui välillä käyttämään aika tiukoissa kulmissa. Se puolestaan aiheutti lasiin pieniä murtumia, jotka johtivat millimetrin kokoisiin lasinsirpaleisiin kynsinauhoissa. Mutta no pain no gain, mä sanon!

Ton ison lasinpalan liimaamisessa kannattaa painaa sitä jopa arveluttavan lujaa kiinni, jotta pahimmat ilmakuplat lipuu alta pois. Tämän vuoksi on myös syytä käyttää harkintaa liiman annostelussa, koska liiallisesta määrästä seuraa epäesteettistä tursuilua.

Kun kuvat laseineen oli leikattu irti, liimasin ne äärimmäisen epäprofessionaalisti pahvinpalan päälle. Varmaan maailmalla olisi tarjota mulle myös jotain kunnollista askartelulevyä tai mitälie, mutta kiharrusraudan pahvipakkaus ajoi kyllä asiansa ihan tarpeeksi hyvin. Pahvin tarkoituksena on siis tarjota jämäkkä tausta tälle kaikelle, joten sen on hyvä olla ihan kunnollisen paksuista eikä mitä tahansa postikorttikartonkia. Kun liima on kuivunut siinä kombinaatissa, toistetaan toi askarteluveitsivaihe. (Tietty siitä pahvista voisi jo etukäteen leikata oikean mallisen palan ja liimata sille, mut mua ainakin hirvittäis ne suorituspaineet, että meniskö kaikki kohdalleen. Jos kokee olevansa hurjapäisen itsevarma sihtaaja, niin by all means liimaa valmiiksi leikatulle palalle.)

Lopuksi magneetti kiinni magneettiin, sormus kiinni sormukseen, ja voilá. (Hankin muuten tätä tarkoitusta varten vähän isompia magneetteja kuin tässä aiemmassa Magneettipajassa. Aattelin, ettei noi pienet magneetit kestäisi painoa.) Toi magneetti on hieno kun aurinko osuu siihen, koska se heijastaa ton muodon seinälle. Sormuksen seuraksi aion tehdä vielä korvikset ja kaulakorun, kunhan löydän sen arvoisia kuvia. (Ja niissähän on sitten loistavaa Darwin Awards -potentiaalia, kun joskus sammun se koru kaulassa ja se viiltää multa kaulavaltimon auki. Mut hei, no pain no gain!)

Memory lane, osa 1

Muutin pois kotoa 15-vuotiaana, koska aloitin lukion Helsingissä. Asuin ekan vuoden mun tädin luona, ja sen jälkeen oon ehtinyt asua kymmenen vuoden sisällä kuudessa eri asunnossa. Aattelin nyt aloittaa tällasen postausten sarjan, jossa kerron niistä kuudesta kämpästä jotain. On tosin mahdollista, että murrun tän kaiken nostalgian alle jo tätä ekaa kirjoittaessa, enkä pysty tekemään useampia. Jää nähtäväksi.

Tässä oon minä mustatukkaisena ja 16-vuotiaana goottina mun ekassa "omassa" (vanhemmathan sen vuokran vielä silloin maksoi) kämpässä Kalliossa. Se asunto oli ~23-neliöinen yksiö Pengerkadulla. Nyt jälkeenpäin ajateltuna se koko talo oli kyllä todella ns. dodgy, mut eihän sitä sillon tullut edes ajatelleeksi. Vertailukohtia ei kauheasti ollut kertynyt, ja lisäksi elin vielä siinä luulossa että kyllähän nyt Kalliossa väistämättä on pari narkkaria jokaisessa rappukäytävässä. Ei mulla siellä koskaan mitenkään turvaton olo ollut, mut asuinkin kuudennessa kerroksessa ja ilmeisesti kolmoskerros oli se varsinainen pahamaineinen bailukerros. Menin kerran samalla hissillä jonkun naapurin tädin kanssa, joka sanoi, että "jos tuolta kolmosesta kuuluu meteliä ni soita vaan ihan suoraan poliisit, ei kannata mennä itse sinne kun ne on niitä sekakäyttäjiä kaikki".

Mulla ei ole tuolta asunnosta kuvia kuin yhdeltä illalta, jolloin olin vasta muuttanut, ja nekin kuvat on vaan tästä yhdestä osasta kämppää. Se on tosi sääli, koska monet asiat on jääneet ihan muistin varaan. Sanonkin nyt, että kannattaa kuvata kaikkia paikkoja joissa asuu, vaikka se tuntuisikin sillä hetkellä vähän turhalta tai pitkäveteiseltä! Ei tartte sitten kymmenen vuoden päästä kyynel silmässä miettiä, että oliko se vessan nurkkaan rakennettu suihku oikeasti niin naurettavan ahdas. (Oli se. Kyllä mä sen verran muistan.)

Mulla oli pitkään sänkynä vaan toi patja lattialla. Sit Somerolle tuli yhteen huonekalukauppaan erä semmosia törkyhalpoja, 120 senttiä leveitä metallisänkyjä, ja hankittiin mulle tonne sellanen. Se oli niin luksusta ettei ikinä mikään, kunnes yhtenä viikonloppuna majoitin mun luona kahta kaveria ja tapahtui kauheita. Katsottiin kaikki kolme telkkaria siinä sängyllä, kun yhtäkkiä se metalli vääntyi ja koko sänky painui keskeltä lattiaan, jättäen meidät hämmentyneenä istumaan muodostuneeseen kuoppaan. Ne mun kaverit luuli hetken, että se oli joku hieno säätöominaisuus siinä sängyssä, mut oikeasti se oli vaan siihen halpatyövoimalla tuotettuun sänkymalliin kuulunut tyyppivika. Sit alkoi taas patja-ajat, jotka päättyi vasta seuraavassa asunnossa joskus puoli vuotta myöhemmin.

Tuolla kämpässä oli tosiaan se n. kahden neliömetrin vessan yhteyteen rakennettu suihku, eikä jääkaappia ollenkaan. Sinne kyllä ostettiin jääkaappi sitten vähän ajan kuluttua, mut ekat viikot ainakin pärjäsin ihan sillä vanhanaikaisella, seinään upotetulla kylmäkaapilla. Hullua, miten tollasen asian otti sillon ihan itsestäänselvyytenä, kun nykyään on niin kermaperse että maailmanloppu tulee jos ei oo tarpeeksi tilavaa pakastinta.

Tuohon aikaan olin jo viehtynyt kirkkaisiin väreihin sisustuksessa. Maalasin ton puulaatikon itse, mukaanlukien noi keltaiset tähdet. Sen päällä kuuluisi olla kaksi mustaa cd-levylaatikkoa, mut ne on näköjään olleet kuvanottohetkellä toisaalla. Tavoittelin ylipäätään jonkinlaista sirkushenkistä estetiikkaa, mikä tietyssä mielessä jatkuu edelleen.

Pyytäisin kiinnittämään huomiota muutamaan kuvassa olevaan yksityiskohtaan:

* Oikeassa alakulmassa näemme Leila K:n hittikokoelman, jonka toi pilkkuhameinen N oli tuonut kuunneltavaksi. Leila K on kyllä edelleen maailman vittu kovin, ja pitänyt pintansa ala-asteelta saakka.

* N:n selän takana komeron ovessa on Brian Molko -juliste! Kuuntelin Placeboa aivan helvetin paljon joskus 14-17 -vuotiaana. Toki sen jälkeenkin, ja vielä nykyäänkin joskus, mut varsinkin tohon aikaan olin aivan pakkomielteinen.

* Jossain määrin Placebon kuuntelusta on muuten johdettavissa noi punaiset verhot, jotka on luultavasti saaneet inspiraationsa Without You I'm Nothing -levyn kansikuvista. Tuolla kämpässä oli jo muuttaessa valmiina verhokiskot katossa, joten oli luontevaa laittaa sänky sinne niiden keskelle.

* Hello Kitty -olkalaukku! Tää oli sitä aikaa, kun Hello Kittyä ei oikeasti saanut Suomesta paljon mistään, ja se vähäkin oli ihan törkeän hintaista. Just sillon mä sitä tietysti halusin. Sit siitä tuli mainstreamia ja multa loppui mielenkiinto.

* Höyhenpuuhka ja keijunsiivet! Noista kumpaakaan en kyllä käyttänyt ikinä julkisesti, vaikka tiedän että monet kaltaiseni käyttivät. Ne oli mulla sisustuselementtinä, paitsi että noi siivet oli ihan mahdoton saada mihinkään silleen hienosti. Tosta puuhkasta tykkäsin erityisesti siksi, että siitä tuli mieleen Garbagen ekan levyn kansi.

* Toi cd-soitin/kasettimankka-yhdistelmä. Sain ton joululahjaksi joskus ala-asteella, jolloin se oli tietysti korkeimman luokkaista elektroniikkaa.

Jostain syystä yhdistän tohon asuntoon tosi vahvasti myös Manic Street Preachersin This Is My Truth, Tell Me Yours -levyn. Olin lainannut sen N:lta ja kuuntelin sitä joskus siivotessa. Oli talvi ja tosi kylmä, mut mulla oli ikkuna auki koska halusin tuulettaa. Mulle tulee jostain sen levyn biiseistä vieläkin mieleen kylmyys ja puhdistusaineet. (Kertoo ehkä myös jotain siitä, kuinka usein mulla oli tapana siivota, kun kerran toi yksi tapaus on jäänyt mieleen niin lähtemättömästi... "Se oli se kerta kun mä siivosin Pengerkadulla!")

Oijoi, nyt joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani etten kaiva esiin ton ajan päiväkirjoja ja jatka muistelua niiden kautta, koska sehän on aivan loputon suo. Tän kirjoittaminen oli kuitenkin hauskaa, kyllä mä varmaan siitä seuraavastakin kämpästä kirjoitan sit joskus!

Muiden koteja ja Patti Smith

Retkilläni internetissä löysin tämän sivun. Mä en oikein ymmärrä näitä nykyajan blogikonsepteja, joten en tiedä, miksi tollasta sivua kutsutaan. Siis onko se blogi? Joku vuorovaikutuksellinen lifestyle-multimedia-innovaatiopalvelu? No mutta unohtakaa se, ja menkää suoraan tuonne Interviews -osioon. Siellä jollain tavoin taiteeseen tai muunlaiseen partaradikalismiin suuntautuneet ihmiset esittelee niiden koteja ja työtiloja. Poimin sieltä jotain kivoimpia kuvia tänne, ja kuvan alla on linkki kuhunkin nimenomaiseen haastatteluun. (Niissä kodeissa on muuten tosi paljon variaatiota, ts. on monenlaista ja moneen makuun. Esim. niitä kirottuja Minimalistisia Valkoisia Tiloja löytyy myös, mikäli joku nyt on ihan älyttömän kiinnostunut sellaisista (ja silti jostain järjettömästä syystä lukee tätä blogia).)

Becca Barnet

Ton mimmin koti on ehkä mun suosikki noista kaikista. (No okei, en voi sanoa varmaksi koska en oo jaksanut käydä kaikkia koteja läpi - niitä on ihan helvetisti.) Mua kiinnostaa täytetyt eläimet jo valmiiksi, ja noita kuvia katsellessa ja haastattelua lukiessa ne alkoi kiinnostaa vielä enemmän. Lisäksi keräilen kadulta ihan liian vähän kuolleita kimalaisia. Kimalaiset on yksiä mun suosikkieläimistä, ja yritän aina pelastaa niitä johonkin vähän syrjempään kun näen niitä makailemassa asfaltilla. Valitettavan usein ne on jo kuolleet siinä vaiheessa kun satun paikalle, ja sit aina jätän ne siihen ja olen surullinen. Seuraavalla kerralla vois yrittää muistaa korjata kimalaisvainajia talteen, koska onhan ne nättejä kuolleenakin ja sit niitä vois ainakin vähän aikaa pitää jossain koristeena ennenku hautaa ne kukkaruukkuun (tai Laika syö ne).

Renske Jonkman

Mun lukioaikaisella kämppiksellä T:llä oli muistaakseni toi Amélie -juliste. (Vai oliko? Koska on myös mahdollista, et vaan haaveilin tosta julisteesta niin paljon et jotenkin yhdistän sen siihen meidän kämppään, vaikkei sitä siellä faktisesti olisi koskaan ollutkaan. Väitän silti, että oli se siellä T:n makkarissa.)

Elvira Bach

Täähän on tavallaan ihan kauhea. En oo koskaan tuntenut tohon tiettyyn punaruudulliseen kuvioon yhtään minkäänlaista vetoa, saati sitten, että haluaisin päällystää sillä kaiken. Jotenkin silti tykkään tästä. En haluais tota mun kotiin, mut mua ei haittais hengailla jonkun toisen keittiössä, joka näyttäis tältä. Tollasta sirpalekattokruunua voisin kyllä katsella omassakin kodissa.

Jenna Brinning

Tää on vähän sama kun toi edellinen kuva siinä mielessä, et en varmaan osais itse asua ihan tolleen mut olis kivaa jos joku tuttu asuisi. Liian vaaleeta ja tyhjää mulle. Noista kasveista kyllä tykkään, ja ikkunoista, ja monesta muustakin yksityiskohdasta.

Alpha Sidibe

Oijoi toi seinän väri on täydellinen! Ja noi punaiset verhot myös! Ja sänkykin on aika hieno, vaik haluisin itse ehkä astetta massiivisemmat päädyt.

Kuten sanottua, noissa haastatelluissa on paljon taiteilijoita ja erityisesti taidemaalareita. Mua vähän harmittaa, ettei öljyvärimaalaus oo ikinä kauheesti kiinnostanut mua, vaikka oonkin monella tapaa visuaalinen ja luova ihminen. Mun kummitäti on taidemaalari, ja sen ateljee on aina ollut mun mielestä yksi maailman parhaimman tuoksuisista paikoista. Sellanen tärpättinen öljyvärituoksu olisi ajatuksen tasolla mahtava huonetuoksuidea, mut se olis kyllä niin teennäistä ettei semmosta kehtais ikinä käyttää.

On an unrelated note, Patti Smith on tänään Helsingissä. Mullahan ei ole todellakaan rahaa mennä sinne keikalle (ja se on varmaan loppuunmyytykin, luulis?), mut Patti Smith on silti vähän niinku samassa tilassa kuin minä olen. Tänään. En oo kauheen helposti ns. starstruck, koska kaikki kuuluisatkin ihmiset on mun silmissäni ihmisiä joita en tunne (= lähtökohtaisesti epäilyttäviä ja vähän ahdistavia). Mut jos Patti Smith tulis vastaan jossain arjen tilanteessa ni multa lähtis varmaan taju.

The more dedicated the more medicated.

Tekstin aiheena tänään lääkepullot kodinsisustuksessa. Jotain lääkepulloaiheisia kuvia löytyy jo aiemmistakin postauksista, ainakin täältä ja täältä. En siis nyt tätä varten viitsinyt kuvata ihan jokaista purkkia mitä multa löytyy.

Sain pari päivää sitten yhdeltä kaveriltani lahjaksi tällaset vanhat lääkepullot. (Meinasin kirjottaa "lääkepyllyt". On sunnuntai.) Jostain syystä tykkään tollasten vanhojen pullojen etiketeistä, erityisesti noista tuoteselosteista. Ymmärränkö oikein, että tossa oikeanpuoleisessa on ollut mukana belladonnauutetta? Ymmärrän, koska nyt tässä kirjoittamisen lomassa vähän googlettelin ja kyllä sitä käytetään lääketarkoituksissakin, eikä pelkästään tappamiseen. En tiedä vielä, mitä laitan noihin pulloihin (meinasin taas kirjottaa "pyllyihin", mitä tämä on?!), vai käytänkö niitä vaan koristeina. Mutta siis kiitos H:lle näin virtuaalisiakin reittejä, noi on tosi hienoja ja varmasti löytävät pian paikkansa!

Tää kuva on mun vessan lääkekaapin päältä. Pienten pullojen etiketeistä ei välttämättä saa selvää, joten tulkkaan, että niissä on ollut "inhalaationestettä" ja "hermotippoja". Varsinkin hermotipat kuulostaa mahtavalta ja hyödylliseltä tuotteelta. Valitettavasti pullo on hermotipoista tyhjä, ja noissa molemmissa on sisällä pinnejä.

Toi isompi aluminii chloridum -pullo löytyi yhdeltä kesäkirppikseltä vuosi sitten. Tykkään siitä tosi paljon, mutta se on myös murheenkryyni, koska sen lasikorkkia ei saa auki. Vaikuttaa siltä, että se on jotenkin syöpynyt paikoilleen. Oon kokeillut kuumaa vettä, kylmää vettä, öljyä, pakastamista ja kevyttä väkivaltaa, mut mikään ei auta. Raskaampaa väkivaltaa en uskalla yrittää, tai hajoaa vielä koko purkki. Kokonsa puolesta tolle olisi helppo keksiä vaikka mitä käyttöä, mutta se jäänee unelmaksi vain.

Yksi asia, joka mua korpee, on etikettien systemaattinen poistaminen vanhoista pulloista. Usein kirppareilla tulee vastaan muotonsa puolesta ihan järjettömän hienoja lääkepulloja tai -purkkeja, joista joku innokas minimalisti on raaputtanut etiketit pois ja täten tehnyt koko purkista tylsän. No joo, tiedänhän mä sen, että tietynlaisessa ympäristössä etiketittömät pullot voi näyttää paremmilta, ja toki sellasten valmiiksi epäselvien ja paskaisten etikettien poistaminen on ymmärrettävää. Mutta ärsyttää se silti.

Tämä kuva on mun keittiötasolta. Pienemmässä purkissa on suolaa, suuremmassa soijarouhetta. Pienemmän löysin yhdestä vanhojen tavaroiden kaupasta Kalliosta, suuremman kirpparilta Somerolta. Toi raidallinen purkki on mun mummon vanha, ja mua vähän huvittaa, millasia ryöstöhintoja noista nykyisin pyydetään esim. just kirppiksillä. Ei kaikkialla, mut joissain paikoissa joskus toisinaan. Noi purkit on alkaneet myös muuttua vähän sellasiksi sisustuslehtivälttämättömyyksiksi. Sellasiksi, että jos kuvataan "nuoren parin boheemia kaupunkikotia", niin sieltä aivan saletisti löytyy tommonen purkki. Ja siis miksipä ei löytyisi, onhan noi ihanan näköisiä. Mut en mä tiedä, jostain täytyy aina ruikuttaa niin ruikutan nyt sitten tästä.

Sitten kuva mun eteisestä. Tää ahdistaa mua, koska toi seinä on sellanen iisakinkirkko-ikuisuusprojekti. Pitäisi ainakin maalata mustaksi noi peilin kehykset. Mietin sitä joka päivä, ja mulla jopa on sitä hiton maalia, mut vielä toistaiseksi en oo päässyt ajatusta ja ahdistusta pidemmälle.

Taulujen kanssa olisi myös tarkoitus tehdä jonkinlainen reformi. Mulla on jo kehystettynä tauluja, joita haluan lisätä tohon, mut siitäkään ei oo tullut mitään. Se paikkojen mallaaminen ja taulukoukkujen nakuttelu on ihan sairaan stressaavaa puuhaa, varsinkaan jos ei oo ihan satavarma että miltä haluaa juttujen näyttävän. Tässä, kuten monessa muussakin asiassa, olisi huomattavaa hyötyä telekineettisistä taidoista.

Mallinukke on kirpparilta Somerolta, jälleen, ja kloroformipullo muistaakseni Salosta. Mun kaverin 2-vuotias lapsi oli tosta nukesta tosi vaikuttunut, koska se on niin iso, ja sillä on niin "isot tissit". Tuosta kynttilästä haluan mainita, että se on Ikeasta ostettu kookostuoksukynttilä, viimeinen joka mulla on, enkä voi polttaa sitä koska en halua että se loppuu. Tuoksukynttiläskene on kyllä semmonen villi länsi. Suurin osa niistä on ainakin mun kokemuksen mukaan aivan todella hirveitä, esanssisia päänsäryn airuita, mut sit aina joskus löytää sattumalta jonkun oikeasti hyvän. Toi kookoskynttilä on sellanen. Vois luulla, että se haisisi lähinnä joltain amisdatsunin Wunderbaumilta, vaan ei! Mua pelottaa, että ne on kadonneet valikoimista kun meen seuraavan kerran Ikeaan.

Lopuksi haluaisin vielä palata siihen tekstiini oliiviöljysaippuasta. Oon käyttänyt sitä saippuaa nyt pari viikkoa, ja edellisen pesun jälkeen mun tukkani näytti tältä:

Niinku että hello Beyoncé, Shakira ja Robert Plant! Toi kuva on otettu, kun mun tukka oli kuivunut itsekseen pari tuntia, ilman että olin harjannut sitä ollenkaan tai ylipäätään tehnyt sille mitään muuta kuin pessyt sen. Mulla on luonnostaan vähän taipuisat hiukset, mut aina aiemmin ne on nimenomaan kihartuneet epätasaisesti ja ei-toivotusti, ja lopputulos ylipäätään on ollut sekalainen yhdistelmä suoruutta ja sojottavia suortuvia. Tollasta Hollywood-tason harjasta en ole kokenut koskaan. Tietty hiukset on kaikilla erilaisia ja reagoi eri tavoin, mut ainakin mun tukkani näyttää ottaneen oliiviöljysaippuan ilolla vastaan. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan!

(Huomatkaa kuitenkin, että sitä täytyy oikeasti huuhdella pois aivan saatanan kauan. Tai ainakin mun tarvitsee. Huuhteluaikaa voi lyhentää sillä, että kaataa lopuksi päähän ison mukillisen vedestä ja omenaviinietikasta tehtyä seosta, antaa sen olla pari minuuttia ja sit huuhtelee nopeesti sen pois. Siinä on sit toki oma säätämisensä, enkä itse ainakaan jaksa tehdä sitä kovin usein koska sen jälkeen koko kylppäri on etikkasotkussa. Mut se auttaa siihen, ettei tukka jää tahmeaksi vaikkei jaksaisikaan huuhdella sitä niin kauan että taju lähtee.)

Kummitustalot

Mua kiinnostaa kaikki hylätyt paikat, niinku autiotalot ja vanhat huvipuistot ja aavekaupungit. Addams Familyn talon estetiikasta kirjoitin jo taannoin, mut aattelin nyt syventyä aiheeseen vähän lisää. Oon tässä viimepäivinä googletellut kuvia hylätyistä taloista, erityisesti kartanoista, ja haluaisin jakaa kokemuksiani. (Noi kuvien lähteet muuten on ehkä vähän mitä sattuu. Musta on usein vähän hämärää linkittää noita lähteitä, kun monestikaan niistä ei kovin luotettavasti käy ilmi, että kenen toimesta se kuva ihan oikeasti on maailmaan tullut. Tämä internet on sellanen soppa. Mutta voitte uskoa mua, kun sanon, että nää ei ainakaan ole mun itseni kuvaamia. Jos olisin löytänyt tällasia taloja, ni en nyt kirjottaisi tätä tekstiä vaan roudaisin parhaillaan makuupussia, Laikaa ja kahvinkeitintä uuteen kotiini.)

(täältä)

Miten hienon värinen toi on! Ja miten hieno torni! Ja toi puu! Vieressä näyttäisi kyllä olevan vähän liikaa asutusta, nyt kun ryhdyin tota taustaa tarkemmin syynäämään. Naapureita, hyi. Ehkä sen takia tää on jäänytkin tyhjilleen. Tollasen talon pointtinahan pitäisi olla se, että ympärillä on asumatonta lääniä keskikokoisen suomalaisen pitäjän verran. Tuolla ei varmaan edes kummittele, kun joka suunnassa remuaa jotain tila-autoja ja lapsiperheitä. (Ehkä mä tulkitsen noita epämääräisiä mökkejä vähän dramaattisesti, mut yhtäkkiä tuli sellanen visio että tää sijaitseekin jossain perhelähiön keskellä ja just ton kuvan ulkopuolella on joku Agrimarket ja monitoimitalo.)

(täältä)

Tässä vetoaa kaari-ikkunat, kasvuston määrä ja toi talon pyöreä osa – ja mun olematon tietämykseni alan terminologiasta nousee esille jälleen. Luulen, että tollaselle lieriömalliselle lisäsiivelle, joka ei ole torni, on joku kunnollisempikin nimi kuin "se pyöreä osa". Mut osasin sentään sanan "kaari-ikkuna".

(täältä)

Tässä tykkään eniten tosta... kasvista. Ai helvetti sentään. Minähän opiskelen siis ympäristöalaa, vaan enpä näköjään pääse paljon pätemään bilsatietoudellakaan. Mutta toi kukkanen tossa on kauheen kiva, ja sen lomassa oleva parveke, ja ulko-ovi josta tulee vähän mieleen Muumitalo. (Mun pitäis muuten varmaan joskus kirjottaa oma postaus Muumitalosta, koska sehän sivuaa tätä blogin teemaa myös. Pienenä mun elämäni suurin tragedia oli se, etten saanut asua siellä.)

Tollasiset prameat, tyhjilleen jääneet linnat ja kartanot on niin kummallisia. Mitä ihmettä on pitänyt tapahtua, että sellanen paikka on jäänyt asumattomaksi? Et onko siinä taustalla joku poikkeuksellisen lapsellinen perintöriita, joka huipentuu siihen, että "okei tätä ei saa sit kukaan!!!", vai onko kaikki vaan kuolleet, vai mitä helvettiä? Luulisi, että monet tollaset paikat olisi ihan kulttuurihistoriallisestikin niin arvokkaita, ettei niiden annettaisi päästä noin peruuttamattomaan kuntoon.

(täältä)

Mutta toisaalta, ympäristöhippi ja tuomiopäivän odottaja kun olen, kaikki tollanen rapistuminen on mun mielestä myös aika lohdullista. Tuossa ylläolevan kuvan pusikossakin on talo sisällä. Musta on kivaa, että sitten kun kaikki oikeasti kuolee, koska tulee zombiapokalypsi tai joku muurahaisinfluenssa, luonto painaa menemään kumminkin ja sit lopulta kaikki on taas metsää.

Ps. Ajattelen aika paljon kummitustaloja ja paranormaaliutta, varsinkin iltaisin, ja sit oon hysteerinen kun menen suihkuun ja joudun olemaan siellä silmät auki. Noiden talojen googlettelu alkoi siitä, kun eksyin tällaseen blogiin ja luin sieltä kummitusjuttuja. Ihan vaan, jos lukijoiden joukossa on aiheesta kiinnostuneita. Toi on sit oikeesti vähän pelottava ja gore välillä, kuviensakin puolesta. Elkää hyvät immeiset menkö jos ette tykkää sellasesta. (Tämä muuten teki muhun erityisen vaikutuksen, koska näin vähän aikaa sitten unta ihan täsmälleen samanlaisesta hämähäkinseittiesiintymästä.)

Oon kyllä aika kova mimmi eksymään aiheesta.

Lapsuudentraumoista ja pillereiden säilytyksestä

Kun muutin vuodenvaihteessa yksiöstä kaksioon, mulla oli kaikenlaisia suuruudenhulluja suunnitelmia siitä, kuinka käyttäisin "kaiken sen ylimääräisen tilan". Jotenkin hassusti ja täysin ennalta-arvaamattomasti sitä tilaa ei oo ihan hirveesti jäänytkään ylimääräiseksi enää sohvan ja ruokapöydän hankkimisen jälkeen. Mutta siis yksi niistä suuruudenhulluista suunnitelmista oli jonkinlainen ompelu- ja askartelunurkka.

Mähän en osaa ommella kauheen hyvin, koska mulla oli ala-asteella käsityönopettajana pedagogisilta taidoiltaan (kiltisti sanottuna) rajoittunut henkilö joka mursi mut henkisesti. Vaikka olinkin aina tosi kiltti ja hyvä koulussa, ni ne käsityöntunnit toi mussa esille jonkinlaisen toistaitoisen, hysteerisen kroonisen epäonnistujan. Yhtenä talvena neulotiin isoa joulusukkaa, ja mulla meni varmaan puolet kaikesta ajasta siihen, että yritin selvittää mun lankakerää jonka olin onnistunut saamaan niin diaboliseen sotkuun että se melkein huovuttui sellaiseksi läpikäymättömäksi villapalloksi (ja aina kun onnistuin vapauttamaan sen verran lankaa, että sain muutaman rivin neulottua, tein siitäkin vähintään puolet väärin ja jouduin purkamaan kaiken). Jostain syystä mun oli tosi vaikea seurata mitään yksinkertaisiakaan ohjeita, enkä hahmottanut saati ymmärtänyt mistään mitään. Sen opettajan jäinen asenne ei kauheasti helpottanut asiaa. Se sanoi aina, että "vika on tuolin ja koneen välissä", kun tyri jotain ompelukoneella. Mä sain kuulla tota elämänviisautta aika monesti. Kerran multa katkesi koneesta neula, ja palanen siitä lensi melkein mun silmään. "Vika on tuolin ja koneen välissä." Vittu kiitti.

Nyt jälkeenpäin oon miettinyt, että mä salena olisin ihan sairaan hyvä ompelija jos vaan kehittäisin jonkun vähän omanlaiseni systeemin. Oon oikeesti tosi tarkka ja hyvä näpertämään, mutta en hahmottamaan mitään abstrakteja kokonaisuuksia, kuten kaavoja. Haluaisin sellasen perinteisen ompelunuken, jonka päälle voisin ikäänkuin veistää sen vaatteen.

Mutta tämä lähti nyt aivan sivuraiteelle, mun piti siis kirjoittaa siitä kun järjestin mun askartelutarvikkeita. Kuten jo aiemmin olen kertonut, en käytä ruokapöytää ruokapöytänä koska musta tuntuu että pöydän ääressä syöminen on holhoamista. Sen sijaan käytän sitä askartelupöytänä, mikä on lähimpänä sitä alunperin visioimaani puuhanurkkausta. Oon huomannut, että kaikkia projekteja saa aikaiseksi paljon paremmin, kun kamat on edes suunnilleen esillä jo valmiiksi.

Pari sanaa noista tauluista. Tässä Anatomiamallit ja opetustaulut -postauksessa hinguin anatomisten karttojen perään, ja noi on siis mun korvaava ratkaisuni (ainakin siihen saakka kun löydän jostain sen täydellisen). Ostin aikoinaan kirpparilta parilla eurolla vanhan lääkärikirjan, irrotin siitä noi sivut ja laitoin kehyksiin. Kova duuni.

Kirpparilta löytynyt maatuskanukke pääsi nyt hyötykäyttöön. Kirjotin jokasen nuken pohjaan, et mitä kaikkee siellä on sisällä, jotta jutut löytyisi vielä helpommin. Aiemmin pidin kaikkea tossa mustavalkoisessa Mymmeli-rasiassa, ja se oli vähän hankalaa kun kamaa alkoi kertyä paljon eikä missään ollut mitään järjestystä. (Mulla on välillä tapana vaan mennä askartelukauppaan ja ostaa jotain randomia, niinku sormuspohjia. Se on ihan hyvä tapa, ettei sit tartte inspiraation iskiessä lähteä ensin suorittamaan itseään askartelutarvikkeiden äärelle keskustaan jossa on ihmisiä. Vähemmästäkin menee fiilikset.)

Toi maatuskasysteemi on hyvä myös siksi, että se on aika kissaystävällinen. Jos noi olis jossain avoimissa kupeissa niin Laikahan varastaisi kaiken mennen tullen. Tosin, oon kyllä kiitollinen siitä, että Laikalla on ylipäätään tosi vähän taipumusta pudotella mitään tavaroita. Täällä mun kotona on ihan mielettömästi kaikkee sellasta pientä, mitä se vois pudottaa tai rikkoa, tai jossa se vois roikkua, mut se ei tee sitä melkein koskaan. Lähinnä joskus vittuillakseen, ja sillonkin se on enemmän sellasta uhkailua. Että on jo tassu korvakorutelineellä ja Laika katsoo mua ja odottaa, koska mä kiroilen ja se voi juosta huutonauraen karkuun.

Toi pandarasia on kanssa kirpparilta. En tiiä yhtään, mitä toi panda tekee. Kai sillä on joku maila mutta en ymmärrä, miksi. Peltisanko on meidän vintiltä, se toimi kynäpurkkina myös joskus mun lapsuudessani. (Toi sangosta kurkkaava panda on mittanauha!) Mun suosikkiasia koko asetelmassa on varmaan toi pilleripurkki. Haluisin vielä kehittää jonkinlaisen kuumaliimapisteen, mut en tiiä miten siitä saisi esteettisen. Vaikka kuumaliimapistooli onkin ihana asia, niin on se myös vähän ruma. Ja ne kaikki johdot, mä vihaan johtoja. Onko olemassa langatonta kuumaliimapistoolia?