Suuri Pez-annostelijareformi 2013

Kuten blogia seuranneet tietävät, mua kohtasi hiljattain tragedia liittyen Pez-annostelijahyllyjeni valmistuksen lopettamiseen. Tilanne oli synkkä, sillä mulla oli ~parikymmentä annostelijaa vailla hyllypaikkaa (ja lisää kertyy tietysti koko ajan). Lopulta sain mun tädiltä kaksi samanlaista, mutta lyhyempää hyllyä, jotka kiinnitettiin pari päivää sitten paikalleen.

Oon poraamisen suhteen hysteerinen. Mulla on joku irrationaalinen pelko, että poraan itseäni silmään tai reiteen, tai että pora menee lattialla käyntiin itsestään (riippumatta siitä, onko töpseli seinässä vai ei) ja poraa mua jalkapöytään. Nyt mun oli kuitenkin pakko ryhdistäytyä, koska uudet hyllyt tuli niin korkealle että olin ainoa, joka ylettyi. Ei ookaan hetkeen olleet kämmenet yhtä hikisenä. Onneksi seinä oli sellasta pehmeää materiaalia, että kaikki sujui lopulta ongelmitta, vammoitta ja episodeitta.

Olin odottanut tosi paljon sitä, että pääsen järjestämään ton kokoelman uudelleen. Sehän on siis värijärjestyksessä, joten uusille annostelijoille pitää aina tehdä tilaa siirtämällä koko systeemi pois paikoiltaan. Se tuntuu aina ajatuksen tasolla hirveen houkuttelevalta, jos sitä ei oo pitkään aikaan tehnyt, mut käytännössähän sitä hupia kestää sitten vähän liian monta tuntia.

Yksi ilta siihen hommaan vierähti. Kiinnitin vielä jokaisen annostelijan sinitarralla hyllyyn, ettei tapahdu mitään dominoefektiä, ja se vei myös oman aikansa (puhumattakaan siitä loputtomasta mittailusta ja laskemisesta, että kuinka tiheässä noiden pitää olla jotta ne varmasti kaikki mahtuu). Onneks en tällä kertaa unohtanut laittaa niitä uusia annostelijoita tuonne väliin, koska joskus on käynyt sitäkin ja sit pitää purkaa kaikki. Oon kyllä miettinyt, että vois välillä laittaa noi myös ihan sekalaiseen järjestykseen. Se olis ainakin tosi armollista mulle, ja näyttäis sekin ihan hyvältä. (Nyt kun luen tätä kirjoittamaani tekstiä, mulle taas kerran valkenee se, miten sairas harrastus tää on. Tai en mä tiedä, onko? Vai onko mun suhtautumiseni siihen vaan jotenkin liiallisen pedantti? Dear Eki, olenko normaali? Sit toisaalta, mitä helvettiä, jos tähän hommaan kerran on ryhtynyt niin kai se nyt kannattaa sitten tehdä kunnolla. Mun pääni sisälle on taas kehkeytymässä riita.)

Noi lyhyemmät hyllyt näyttää vähän siltä, kuin ne olisi eri tasossa, mutta ne ei ole. Kiinnittämisen lopuksi kävi ilmi, että ne hyllyt on keskenään vähän eri näköiset ja siksi ne asettuu myös vähän eri tavalla. Vedän turpaan ekaa, joka kuittailee. Jotenkin näyttää myös siltä, niinku noita annostelijoita olisi nyt kauhean paljon vähemmän kun ne ei ole yhtä tiheässä kuin aikaisemmin. Mutta nyt tossa on ainakin paljon varaa tiivistää, joten uusien hyllyjen kanssa ei joudu temppuilemaan ainakaan ihan hetkeen. (Pelkään jo sitä päivää, kun joutuu. Koska ei mulla riitä seinäkään enää.)

Mutta siis sairasta tai ei, on tää silti mun mielestä maailman paras harrastus! Muistan ne päivät, kun mulla oli noita joku kymmenen. Nyt voin taas alkaa metsästää uusia ilman kauheita angsteja siitä, et koska saan ne mahdollisesti laitettua esille asti. (Myyntiin on muuten tullut Angry Birds -Pezejä. Ah kuinka ma kärsin. En suostu periaatteen vuoksi ostamaan niitä kaupasta, mut onhan mun ne jossain vaiheessa kuitenkin saatava. Toivottavasti kaikki hirveet aivopestyt konsumeristikersat ostaa niitä nyt sokerihumalapäissään, ja sit niitä on parin kuukauden päästä kirpparit täynnä.)

Sit hei tällanen peli, kun nyt pelejä sivutaan! Toisin kuin Angry Birds, tämä on oikeasti hyödyllinen! Siinä on 12 minuuttia aikaa nimetä kaikki maailman valtiot (ei tartte sentään sijoittaa kartalle, toi peli tekee sen automaattisesti sitä mukaa kun niitä nimiä luettelee). Aivan saatanan koukuttava, oon käyttänyt tohon jo aika monta tuntia ja edistystä on tapahtunut. Tällä hetkellä mun paras tulos on 140 maata, mikä on tosi hyvin koska eka oli joku nolostuttava 52 tai jotain. Mulle on tullut pakkomielle erityisesti Afrikan valtioiden muistamisesta. (Sit seuraava askel voi olla se, että alkaa googlettaa jotain Grenadan väkilukua ja pääkaupunkia (ish 110 000, St. George's), koska alkaa vaivata että miten ei voi tietää koko valtiosta mitään. Maailmassa on ihan tosi paljon sellasia maita, joista en oo tiennyt edes nimeä, saati sitten että millasia ne niinku on.)

Kimalaiskoru

Tänään aamulla kävelin bussipysäkille, jolla on jo pidemmän aikaa tehty jotain suurieleistä kaivurityötä. Näin jo matkan päästä, että yksi pysäkin laseista puuttui ja yhdellä työmiehistä oli luuta kädessä - SCORE! Saatatte ehkä muistaakin tämän postauksen, jossa tein magneetin ja sormuksen rikkinäisestä, karkaistusta lasista. Siitä lähtien oon yrittänyt pitää silmät auki rikkinäisten bussipysäkkien varalta, mut näin mehevää kohdetta ei oo tullut aiemmin vastaan.

No, se tilanne oli sitten vähän kiusallinen, kun sitä lasia oli tosi paljon, mutta suurin osa (ja kaikista isoimmat palaset) oli siellä kuopassa jossa työmiehetkin. Sain kyllä kerättyä aika monta tosi hyvää palaa ihan siitä pysäkkikatoksen alta, mutta sit mua alkoi ujostuttaa enkä uskaltanut mennä sinne parhaalle apajalle. Varsinkin, kun ne työmiehet oli kaikki aika vihaisia siitä koko rikkoontuneen lasin episodista. Myöhemmin iltapäivällä kävelin "ihan muuten vaan" sen pysäkin ohi uudelleen, mut se työmaa oli levittäytynyt siihen entistä kiireisempänä enkä päässyt edes tarkistamaan, et vieläkö ne isoimmat lasinpalat on siellä. Ehkä mun pitää tehdä vielä yön tunteina kolmas kierros sinne.

No mutta, kun sitä lasia nyt sitten lopultakin on, niin tein kaulakorun! (Ja huom, nyt voivat sitten taas kaikki koruhommien päälle ymmärtävät itkeä verisiä kyyneleitä, koska nää tekemäni ratkaisut on kaukana professionaalista.)

Tarttetaan siis lasia, läpinäkyvää liimaa, askarteluveitsi, pahvia, metallilankaa ja -renkaita (tai siis yksi rengas) sekä kuva, josta varsinainen koru tehdään.

Ostin divarista tollasen hyönteiskirjan varta vasten askartelutarkoituksiin. Siinä on tosi hienoja ja optimaalisen kokoisia kuvia ötököistä ja veikkaan, että tuutte näkemään sitä tässä blogissa vielä paljon.

Kuten oon varmaan maininnut ennenkin, kimalaiset on mun suosikkieläinten top vitosessa, vähintään. Kimalainen valikoitui siis luontevaksi kaulakoruaiheeksi. Jatkossa tuun varmasti käyttämään noita muitakin kimalaiskuvia, mut nyt valitsin ton jossa on apila mukana.

Sihtasin tota valitsemaani lasinpalaa paikoilleen aikansa, sitten liimasin sen ja leikkasin lopuksi kombinaatin askarteluveitsellä irti. (Tämähän noudattaa aika pitkälle tota jo aiemmin linkkaamani Heart of glass -postauksen kaavaa, joten tässä nyt tulee jonkin verran toistoa. Ehkä kestätte sen. Ei tartte lukee jos ei kestä! I do what I want!!1)

Erittäin huomionarvoinen vinkki: kantsii ennen liimaamishommia puhdistaa se lasi kunnolla! Itsekin tulin ajatelleeksi vasta ihan viime hetkellä, että ne hiekan seasta kaivetut palaset saattaa lähemmässä tarkastelussa osoittautua aika paskaisiksi, ja siinähän sitten korpee kun ne paskat tulee esiin vasta kun lopullinen liimaus on suoritettu ja ne loistaa sieltä lasin alta. Eli kiillota se puoli, jonka liimaat kuvaa vasten. (Toista puolta on ihan turha kiillottaa, koska projektin edetessä tuut kumminkin lääppimään sitä vielä vaikka kuinka paljon.)

Seuraavaksi piirsin lasinpalan ääriviivat pahville, josta leikkasin korun taustapuolen. Huomaa, että jos pahvin toisella puolella on jotain tollasta kuviota tai painatusta, niin se tulee olemaan se liimapuoli. Itse meinasin unohtaa tämän.

Toi pahvihan on maailman typerin materiaali tällaselle, kaikista paras olisi varmaan joku ohut muovilevy. Mut mistä sellasta saa? Siis sellasta, jota pystyisi sit leikkaamaan ihan normaaleilla välineillä eikä jollain laserilla? Tai mitä muita vaihtoehtoja on? Varsinkin, kun mieluiten toimisin kierrätyksen hengessä. Tämä on siis ihan oikea kysymys, otan mielelläni ehdotuksia vastaan tulevaisuutta varten. Tällä hetkellä mulla pyörii päässä vaan "muovinen kertakäyttömuki, muovinen kertakäyttömuki!!!!", mutta se on kaartuvaa ja lisäksi kenties jo vähän liian ohutta muovia. Muovinen kertakäyttölautanen? Se olis ainakin tasainen. Jotkut vanhat kansiot? Hmm. Cd-levynkannet tai vanhat cd-levyt olis ihan superhyviä materiaaleja, mut miten ne saisi leikattua tollasiin tarkkoihin muotoihin?

Onward. Se Heart of glass -postauksen sormus oli ihan superhelppo tehdä siinä mielessä, et se piti vaan liimata kiinni sormuspohjaan ja se oli siinä. Kaulakoruun tarttee sen renkaan ketjua varten. Ja rengas pitää saada jotenkin kiinni itse riipukseen.

Jälleen kerran, tällekin on varmasti olemassa ammattimaisempia vaihtoehtoja, mutta itse improvisoin rengassysteemin tollasesta metallilangasta. (Sitä muuten suosittelen ostamaan ihan muutenkin, koska sillä on tosi kätevää esim. korjailla rikkoutuneita koruja!) Kieputin metallilankaa tuollaiseksi kuvan osoittamaksi lenkiksi, johon lisäsin tuon oikein kaupasta valmiina ostetun korurenkaan. (Varmaan ainoa oikeassa tarkoituksessaan käytetty elementti tässä koko työssä.)

Seuraava vaihe oli rasittava. Laitoin lasin/kuvan kääntöpuolelle liimaa, ja upotin tuon metallilenkin siihen liimaan niin, että rengasosa jäi ulkopuolelle. (Ennen tätä kannattaa toki vielä mallata suunnilleen se kohta, johon sen renkaan haluaa, ts. mistä kohdasta koru ripustetaan ketjuun. Se oli vähän hankalaa tollasessa epäsäännöllisen muotoisessa riipuksessa, kun en ollut ihan varma, miten se sitten roikkuessaan tasapainottuu. Toisaalta epäsäännöllisyys on siitä hyvä, että jos menee vinoon, ni se ei oikeestaan haittaa.) Liimasin taustapahvin lasiin niin, että metallilenkki jäi sinne väliin. Olin tehnyt siitä lenkistä vähän liian paksun, koska pahvi ei asettunut kunnolla ja jouduin painamaan sitä reunoista kiinni ihan superkauan (plus vielä jatkokuivattamaan sitä 1300-sivuisen biologian kirjan alla).

Valmis koru on sitten tässä. Tai ei ehkä ihan valmis, onhan tossa kaikkee tollasta tursuavaa liimaa ja repaletta, jota täytynee vielä raaputtaa pois. Tossa on sama juttu kuin siinä sormuksessa, että ihan suoraan edestä katsottuna toi kuva on täysin selkeä, mut sit muista suunnista katsottuna se sirpaloituu. Sen takia nää korut onkin niin siistejä. Saa nyt nähdä, kestääkö toi käyttöä minkä verran. Se sormus on kyllä kestänyt tosi hyvin! (Ja kaikki pornostelijat voi muuten pitää pään kylmänä, noi ei ole mun tissit vaan mallinuken.)

Mua vaivaa nyt edelleen ne kämmenenkokoiset lasinpalat siellä pysäkillä, vaikka ne onkin varmaan jo siivottu pois. Mitä kaikkea niistä voisi tehdä! Hnngh. Mulla on jo pyjama päällä ja senhän tietää, että kun päivä on saavuttanut pyjamavaiheen niin se on ikäänkuin siinä sitten. Home is where the pants aren't. En tiedä, mitä teen. Päätän tämän postauksen tällaiseen cliffhangeriin.

Jos raajat kasvaisivat kuin inkivääri

Oon taas aika tilannekatsastaa mun inkivääriäni, josta on näköjään tullut jonkinlainen maskotti tälle blogille. Annoin sille nyt tällä sekunnilla nimeksi Geri Halliwell, luonnollisesti, Ginger Spicen mukaan. Eli siis pari päivää sitten huomasin, että Geri Halliwell on mun selkäni takana kasvattanut itseensä uuden verson ihan siihen purkin laitaan!

Oon koko ajan olettanut, että jos se tekee jonkun toisen verson ni se panostaisi tohon pieneen nysään, joka siinä on ollut alusta asti. Vaan ei! Tuntemattomat ovat Geri Halliwellin tiet. (Huomatkaa muuten myös ton isomman verson villi muoto.) Tänään sitten siirsin ton suosiolla isompaan ruukkuun, kun näyttäähän toi menininki vähän tukalalta.

Musta on aina siistiä, kun kasvit alkaa oma-aloitteisesti kasvattaa itseensä jotain uutta versoa tai oksaa. Mietiskelin tätä asiaa eilen nukahtaessa, ja aloin visioida, millasta olisi jos ihmiset tekisi samaa. "Nyt on ravinnonsaanti ollut siinä määrin optimaalista, ja olosuhteet muutenkin tasapainossa, että ehkä mä uskallan panostaa nyt kolmanteen käsivarteen." Sit ne alkais kasvattaa itselleen kolmatta käsivartta, tai jalkaa, tai mikä nyt olis sillä hetkellä perustelluin lisäraaja. (Käsivarret luultavasti olis suosituimpia. Tietty useampi jalka saattais lisätä nopeutta, ja ehkä jotkut preferoisi sitä. Mut jalan kasvattaminen vaatii kyllä sit kans tosi paljon enemmän energiaa kuin käsivarren.)

Elintasoerot alkaisi näkyä aika pian. Jossain Wall Streetilla kaikilla olis minimissään viis käsivartta. Pukuja tehtäisi mittatilaustyönä enemmän kuin koskaan. Sit jotkut tietty vetäis överiksi ja alkaisi kasvattaa niitä raajoja ihan hulluna, koska olishan se myös statussymboli ja ainahan joiltain menee pää sekasin tällasista hommista. Lopulta niillä olisi niitä raajoja niin paljon, että ne alkais haitata toistensa ja elimistön toimintaa ja alkaisi tukahduttaa kantajaansa. Sit niitä pitäisi harventaa. Ja tietenkin tässä vaiheessa loin sadistisia visioita valtavista, oksasaksiin verrattavista raajasaksista, joilla tää harventaminen suoritettaisiin. Ei mitään kirurgisia toimenpiteitä vaan kylmää, suoraviivaista ja puuduttamatonta saksimista. Veri virtaisi pitkin Wall Streetia ja irroitettuja raajoja ja repaleisia puvuntakkeja lojuisi ympäriinsä. Se on ahneuden palkka.

"A Lemon gives by taking, and cares by yelling!"

Työnteko viikonloppuisin ja kouluvelvollisuudet arkisin on tehneet musta raittiin, mutta viinanhimoisen ihmisen. Eilisen vietin taas kotona haaveillen skumpasta ja jallushoteista, askarrellen samalla itselleni hienon Earl of Lemongrab -huoneentaulun. Oikeestaan en jaksa selittää työvaiheita sen enempää, koska ne on kutakuinkin täsmälleen samat kuin tässä Transfomers-kangaskassitutoriaalissa. Eli piirrä kuva paperille, jäljennä kankaalle, maalaa kankaalle, ja nyt tässä sitten vielä lopuksi laita kangas kehyksiin.

Mun olisi oikeastaan pitänyt hankkia tota varten uusia kangasvärejä. Olisin tarvinnut harmaata sekä uuden keltaisen, koska vanha oli jähmettynyt sinne purkkiin. Askartelutarvikekaupat ei kuitenkaan ole öisin auki, enkä mitenkään voinut siirtää tätä projektia, koska kun tehtävä on niin silloin tehdään. Harmaan sijasta sotkin sitten tota mustaa vanulapulla, se oli helvettiä, ja ohensin keltaista vedellä kunnes sain pakkeloitua Lemongrabin pään tarpeeksi hyvin. Sen värin koostumus muistutti lähinnä Erikeeperiä, mut ainakin se loi aika autenttisen näköisen, kolmiulotteisen sitruspinnan.

Tää projekti osui hyvään saumaan sikäli, että mun vanhat tutut naapurini on taas aktivoituneet ja kuuntelin niiden kokoontumisajoja koko illan. Mä vannon, jos ne mimmit puhuisi enää yhtään korkeammalla ja kimeämmällä äänellä, pelkästään koirat pystyisi kuulemaan ne. Kunpa olisikin niin. Ne oli koko kesän ihan hiljaa, ja ehdin jo unohtaa millasia ne on. Riemua riitti pitkälle yöhön sekä rappukäytävässä, asunnossa että parvekkeella. Kihisin täällä selvin päin ja passiivis-aggressiivisena ja yritin manata sisäistä Lemongrabiani ottamaan vallan ja katkaisemaan niiden hirvittävät bileet. "This is UNACCEPTABLE!!!!!" No eihän mitään sellaista tietenkään tapahtunut.

Toi taulu on nyt mulla eteisen ovessa. Aina kotoa poistuessa muistan my lemon styles (vaikka ne onkin lähinnä päänsisäisiä).

Mietin tässä kuumeisesti, mikä on kunnollinen suomennos sanalle "unacceptable"? Koska mulle tuli mieleen vaan "ei-hyväksyttävä" ja "epähyväksyttävä", ja nehän on molemmat sanana aivan totaalisen unacceptable. Pakko olla joku oikea, kunnollinen sana! Miten en keksi sitä! Se ei voi olla "kielletty", koska "unacceptable" on eri asia kuin "forbidden". Siihen sisältyy enemmän moralisointia. Sen pitäis olla jonkinlainen yhdistelmä kiellettyä, anteeksiantamatonta, sietämätöntä ja sitä helvetin ei-hyväksyttävää. Olkaa hyvä ja kertokaa, jos keksitte sen. Mulla on tyhmä olo jo valmiiksi, koska se on kuitenkin joku ihan ilmeinen.

Perjantai-illan tajunnanvirta

Luvassa ei-mihinkään liittyvää silppua. Täällä internetin laaksoissa ja kukkuloilla oon taas samoillut, ja löysin kaikkia hienoja tavaroita. (Kaikki kuvat Pinterestistä, ton linkin takana on paljon muitakin hienoja. Toi Pinterest on mulle kyllä ihan käsittämätön asia. Aina välillä mulle yritetään selittää sitä, mut en vaan jotenkin osaa hahmottaa. Tai en ainakaan hahmota itseäni käyttämässä sitä. Siis oikeastihan on ihan järjetön saavutus, että mulla ylipäätään on tällainen blogi. Mun sosiaalisen median ymmärrykseni on sitä tasoa, että joku ala-asteella täytetty ystäväkirjakin on mun maailmassani vielä aika modernia viestintää.)

Voi, mikä lamppu/kello! Mulle tulee tästä mieleen Ilosaarirock vuonna 2003(/2004?). Oltiin mun kavereiden N:n ja T:n kanssa siellä, ja yövyttiin mun vanhempien kavereiden luona vanhassa omakotitalossa Joensuun keskustassa. Ne tyypit oli sellasia taiteilijoita ja partaradikaaleja, kuten asiaan kuuluu (siis on ne varmaan vieläkin), ja siellä niiden kodissa oli (ja on toivottavasti vieläkin) maailman hienoimpia asioita kaikkialla. Festarointi sai hetkeksi jäädä, kun vaan kierrettiin siellä talossa ja tuijotettiin esineitä. Lisäksi lattiat, katot ja seinät oli maalattu tosi hienoilla psykedeelisillä väreillä, ja sekaan oli maalattu yksityiskohtia, kuten liskoja nurkkaan. Siellä oli mm. tollanen vähän samantyyppinen lamppu-kello-hybridi, paitsi että se kello-osa ei ollut silmän muotoinen.

Joensuu on muuten sivumennen sanoen aina ollut musta jotenkin poikkeuksellisen kiva kaupunki. Väitän, että se johtuu niiden asemakaavasta. Kuten täällä blogissa on ennenkin tullut esiin, mulla on ihan naurettavan huono suuntavaisto, mut Joensuussa en oo onnistunut ikinä eksymään. Tai sit se johtuu mun karjalaisista juuristani. Mie oon niin iloonen ja sosijaalinen immeinen, nii miehän oon ku kala veessä. (Vejessä?)

Miksei nykyisin tehdä mitään tollasia esineitä? Jotain helvetin Angry Birdsejä painetaan jokaiseen saatanan lampunvarjostimeen ja ovimattoon, minä en oo sitä peliä sekuntiakaan elämässäni pelannut, enkä tule pelaamaan, ja jos jostain pelistä pitäisi puhua enemmän niin se on Go Joe, loputtoman kiehtova tasohyppelypeli vuodelta 1992, jota ei enää mistään löydä missään muodossa, ei edes lampunvarjostimessa, saati sitten varsinaisena pelinä, mutta se oli sentään jotain! Angry Birds... Multa kesti varmaan joku puoli vuotta saada selville, että kyseessä ylipäätään on peli, eikä esim. joku energiajuomabrändi.

Täähän nyt on vaan söpö. Outoa silleen, että en muista ikinä nähneeni unta, jossa huonekalut menee seinän sisään. Se tuntuu teemana jotenkin ilmeiseltä, ja se olis myös hieno uni. Yksi sellainen ensi yöksi, kiitos.

Jos mulla olisi piha, ja pihalla nurmi, niin tämä olisi sillä nurmella. Ja tästä pääsemmekin suosikkiaiheeseeni eli siihen, että The Walking Dead jatkuu kohta!!! 13.10.!!! Multa meni koko sarja ihan ohi sillon kun se alkoi, mutta sit alkuvuodesta lopulta taivuin kun tarpeeksi moni ihminen oli suositellut sitä. Katsoinkin sitten ne kolme kautta sangen vikkelään tahtiin. Mulla on teille kaksi sanaa ja ne sanat on DARYL DIXON. Mua pelottaa jo nyt, miten sydän kurkussa tulen olemaan koko talven, jos Daryl joutuu joihinkin cliffhanger-vaaratilanteisiin ja sit joudun aina odottamaan kokonaisen viikon tai kauemminkin ennenku tiedän, miten kävi! Just ton takia katsoisin sarjat mieluummin epäterveessä putkessa. (Ja pliiiiiis Daryl ja Carol, get it on!!)

Oon myös miettinyt paljon, mikä olisi mun erikoistaitoni zombiapokalypsissa. Oon fyysisesti aika heikko, mut toisaalta mulla on järjetön raivo, joka on avuksi esim. muuttaessa kun musta tulee fysiikan lakeja koettelevan sinnikäs. Oon myös pienikokoinen, joten mahtuisin piiloon kaikkiin hyviin paikkoihin. Lisäksi mulla on sellasta käytännön know-how'ta luonnonantimista ja niillä pärjäämisestä, ja myös kiinnostus opetella ampumaan aseella. (Tosin zombiapokalypsin koittaessa järkkymättöminkin pasifisti varmaan alkaisi tuntea vetoa ampumisharjoituksiin...)

Oon maininnut täällä aiemminkin mun viehtymyksestä täytettyihin eläimiin, plus lampputarpeistani, ja tässähän mulle tarjotaan tällanen maailmojen kohtaaminen mitä kiehtovimmassa muodossa. Noi varjostimet on tietysti ihan paskan väriset, mutta konsepti on täydellinen! (Tää myös muistuttaa mua tästä humoristisesta videosta. Jedi Squirrels!!)

Lopuksi palaan vielä nopeasti edelliseen tamponikummituspostaukseeni. (Joka muuten nauttii huvittavan suurta suosiota. Oon huomannut, että tamponiin tai pilluun viittaaminen otsikossa/kuvissa on varma tapa nostaa kävijämäärää ns. through the roof. Jännä juttu. Tässä kontekstissa jännää on myös se, että mun blogiin oli hiljattain päädytty hakusanoilla "fallistinen esine".) Mutta niin siis heti seuraavana päivänä mun silmiin sattui tällainen Tampon Crafts -sivu, jossa on esitelty tamponikummituksen lisäksi muita askartelusovelluksia tälle nimenomaiselle hygieniatuotteelle. Mun suosikki on obviously noi korvikset.

Tamponikummitustutoriaali

Halloween-odotus jatkuu, tällä kertaa vertahyytävän (pun intended) askartelun merkeissä. Tamponikummituksia voi valmistaa bileisiin koristeiksi, tai ympärivuotiseksi, sympaattiseksi sisustuselementiksi. (Huomio: Vaikka kovasti tekisi mieli, en voi ottaa tästä keksinnöstä kunniaa itselleni. Näin tällasia kummituksia joskus internetissä ja matkin ja opetan sen nyt teillekin.)

Kummitusten tekoon tarvitaan tamponeja, askartelusilmiä, sakset, liimaa sekä iso parsinneula. Itse käytin Rainbow'n halpistamponeja, jotka toimivat tarkoitukseensa hyvin.

1) Aloita ottamalla tamponi pois pakkauksestaan. Nyhdä sen reunoja poikittaissuuntaisesti leveämmäksi. Tässä voi käyttää jonkin verran luovuutta ja tehdä kummituksesta halutessaan esim. leveähelmaisen ja pienipäisen. Itse tein tästä malliyksilöstä kauttaaltaan leveähelmaisen.

2) Leikkaa tamponin naru irti. Pujota se neulansilmään ja vedä neulan avulla läpi pääpuolelta, jotta saat kummitukselle kätevän ripustusnarun. Tämä vaihe on toki optionaalinen, jos et halua ripustaa kummitusta vaan tehdä siitä esim. pöytäkoristeen.

3) Mikäli nyhtämisvaihe riepoo, voit antaa tamponin kissalle työstettäväksi. Muista vahtia, ettei muotoilija tukehdu työnsä tiimellyksessä. Kissan suorittama muotoilu takaa jokaiselle kummitukselle yksilöllisen ulkonäön.

4) Liimaa kummitukselle silmät. Silmien asettelulla ja eri silmäkokoja hyödyntämällä voi myös muokata kummituksista persoonallisia ja ilmeikkäitä. Tämän jälkeen tuote onkin valmis ripustettavaksi! Mulla on suunnitelmissa tehdä näistä jonkinlainen ns. centerpiece tuleviin juhliin, mutta siitä sit ehkä joskus myöhemmin lisää. (Olettaen, että saan sen aikaiseksi.)

The fun will never end, it's Adventure Tiiimee!

Kuljen syystrendien aallonharjalla, eli olen flunssassa. Yllä kuva mun tämänkinhetkisestä sairasvuoteestani, jossa aion pesiä vielä ainakin tämän päivän. (Noi pöllölakanat on Ikeasta. Joku kumminkin haluaa tietää.) Koska oon kipeänä, oon luonnollisesti katsonut paljon Adventure Time -piirrossarjaa. Se ei välttämättä oo kaikille tuttu, joten haluun kirjottaa siitä tällasen suosittelupostauksen. Adventure Time on mahtavaa katsottavaa paitsi flunssaisena, myös esim. krapulassa, surullisena, väsyneenä, humalassa, yöllä, hämmentyneenä, tai jos pitäisi tehdä jotain ihan muuta.

(Tässä postauksessa on paljon giffejä, mikä näyttää tietysti tosi levottomalta. Mut olkoon sekin yksi osoitus mun asemoitumisestani trendien aallonharjalle, koska energiajuomasukupolvet vaativat liikkuvaa kuvaa ja jatkuvaa visuaalista stimulaatiota. Tai jotain.)

Adventure Time (virallinen nimi Adventure Time with Finn and Jake) kertoo kahdesta ystävyksestä, Finn-pojasta ja Jake-koirasta, jotka asuu post-apokalyptisessa maailmassa nimeltä Ooo ja suorittaa siellä kaikenlaisia sankaritekoja. Niiden lisäksi sarjassa on vaikka kuinka paljon muita hahmoja, kuten Candy Kingdomin hallitsija ja tiedenainen Princess Bubblegum, bassoa soittava Marceline-vampyyri, prinsessoja sieppaava, säälittävä ja yksinäinen Ice King (plus Ice Kingin apuri Gunter-pingviini, jonka vihjataan olevan universumin ilkein olento), sentimentaalinen pelikonsoli BMO, yksisarvisen ja sateenkaaren yhdistelmä Lady Rainicorn sekä juoruiluun orientoitunut, superitsevarma Lumpy Space Princess. (Tässä kirjoittaessani etsin kattavan listan kaikista ton sarjan hahmoista, ja siellä on mm. hahmot "Bird inside out", "Sign Zombie" sekä "Truth Field Projection Princess". Jo pelkästään toi kertoo ton sarjan luonteesta aika paljon.)

Adventure Time on samaa sarjaa kuin vaikka Spongebob Squarepants siinä mielessä, että sitä markkinoidaan lapsille (ja ilmeisesti se on ainakin Jenkeissä myös tosi suosittu lasten keskuudessa), mutta samalla suurin osa varsinaisesta huumorista on tarkoitettu aikuisille. Adventure Time on kyllä ihan loistava sarja lapsille siksi, että siinä käsitellään aiheita kuten monipuolinen sukupuoli- ja seksuaali-identiteetti, suvaitsevaisuus, sekä oikeus seksuaaliseen koskemattomuuteen. Eikä edes mitenkään saarnaavalla tavalla, vaan tekemällä niistä asioista sellaisia itsestäänselvyyksiä, joita niiden pitäisi ollakin (vähän niinku Muumeissa ehkä). Osa hahmoista on sukupuoli-identiteetiltään selkeästi binäärin ulkopuolella, ja myös cis-sukupuolisten hahmojen (kuten Princess Bubblegum tai Jake) persoonallisuus, taidot tai mielenkiinnonkohteet on kaikkea muuta kuin perinteisen "feminiinisiä" tai "maskuliinisia". (Princess Bubblegum on esim. tosi peloton taistelija ja superfiksu tieteentekijä, ja Jake on huolehtiva isä ja tykkää välillä meikata bileitä varten.)

Princess Bubblegum pieksee inhottavan Ricardion, joka rakensi
itselleen lihakset jotta voisi pakottaa Princess Bubblegumin
parisuhteeseen väkivalloin.

Marceline eroaa sen mulkusta poikaystävästä.

Googletin ihan mielenkiinnosta, että "representations of gender in adventure time", ja löysin tällasen artikkelin Marcelinen ja Princess Bubblegumin vihjatusta parisuhteesta. Ei varmaan yllätä ketään, että itse myös kannatan ehdottomasti tätä juonikuviota.

Toi Ice King onkin sitten vähän ongelmallisempi hahmo. Tuolla edellämainitun artikkelin kommenteissa sivutaankin aika hyvin sitä, kuinka Ice Kingin toiminta (prinsessojen sieppaaminen esim. huumaamalla tai silkalla voimankäytöllä ja niiden sulkeminen vankityrmään Ice Kingin "vaimoiksi") on sen verran pelottavaa ja ns. rapey, että se ehkä olisi syytä tuomita vähän voimakkaammin kuin mitä tossa sarjassa on toistaiseksi tehty. (Se käytös tuomitaan kyllä, mut se nähdään enemmän säälittävänä (mitä se toki onkin) kuin oikeasti tosi vääränä ja vaarallisena.)

Siitä huolimatta tykkään Ice Kingin hahmosta tosi paljon, koska se on niin monimutkainen. Ice Kingin menneisyyttä valotetaan Adventure Timen myöhemmillä kausilla aika paljon, ja käy selväksi, että se on joskus alunperin ollut oikeasti tosi kiltti ja sympaattinen. Kaukana historiassa tapahtuneiden sattumusten kautta siitä on tullut tollanen yksinäinen sekopää, mutta se ei ole ollut aina sellainen. Muutenkin sekä Adventure Timen pahikset että hyvikset on yleensä kiitettävän monitasoisia, ja harvat on pelkästään mustavalkoisesti hyviä tai pahoja.

Yksi mun ihan super-ehdottomia übersuosikkejani koko sarjassa, elämässä ja maailmassa on sitruunainen neurootikko Earl of Lemongrab. Lemongrab on yksi Princess Bubblegumin epäonnistuneemmista luomuksista, ja asuu omassa linnassaan Candy Kingdomin ulkopuolella (koska on henkilönä niin rasittava ja perseestä, ettei kukaan kestä sitä). Erinäisten vaiheiden kautta Lemongrabille luodaan kaksoisveli, jottei se olisi niin yksinäinen. Ei käy lopulta kovin hyvin siinäkään. Päätän tämän postauksen tähän Lemongrabien nukkeleikkiin, joka on a) yksi hysteerisimmistä asioista ikinä, nauran aina niin paljon että olen kuolla, ja b) hyvä esimerkki niistä tajunnan synkemmistä tasoista, joilla Adventure Time -sarja toisinaan liikkuu.

(Ostin muuten yksi päivä kaupasta sitruunan, joka näytti aivan täsmälleen Lemongrabin päältä. Oon nyt käyttänyt sen flunssajuomiin, joten siirryn viinimarjamehuun. Ja ehkä aloitan Adventure Timen uudelleen alusta.)

"E is for Ernest who choked on a peach. / F is for Fanny sucked dry by a leech."

Yksi mun ystävä toi mulle merten takaa, kaukaisesta maasta tuon vieressä kuvatun mahtavan Edward Gorey -julisteen! Kuvasta ei varmaan saa mitään selvää, mutta siinä siis esitellään 26 lasta ja niiden kuolemaa. Esimerkiksi tämän linkin takaa pääsee tarkastelemaan kuvia lähemmin. Mun suosikit on ehkä Susan who perished of fits ja Neville who died of ennui, vaikka henkilökohtaisella tasolla vetoaa myös Zillah who drank too much gin.

Oikeasti en tule sijoittamaan julistetta tohon oveen, vaan se oli siinä pelkästään kuvaamisen ajan. Haluan kehystää ton kunnolla ja laittaa seinälle, PLUS Laikalla on joku sairas pakkomielle julisteiden repimiseen. En ollut ehtinyt edes saada tota kunnolla kiinnitettyä, kun Laika jo hyppäsi siihen ja melkein repi ton alareunan. Pentuna Laika oli julisteiden repimisen suhteen niin maaninen, että kerran se putosi julisteeseen tähdätyn hypyn seurauksena ämpäriin, joka oli täynnä lattianpesuvettä. Se oli niin absurdi tilanne, kun näin heti, miten siinä tulee käymään, mutten mitenkään voinut ehtiä väliin. Laika ei oppinut tästä välikohtauksesta yhtään mitään, mutta mä aloin pikkuhiljaa oppia julisteiden kehystämisen tarpeellisuuden.

En oo perehtynyt Edward Goreyn tuotantoon yhtään niin paljon kuin mun pitäisi. Hesarissa oli taannoin juttu  ekasta ilmestyneestä Edward Gorey -suomennoksesta, mutta haluaisin kyllä lukea ne englanninkieliset teokset paljon mieluummin. Kuten tossa artikkelissakin mainitaan, Gorey on toiminut innoittajana mm. Tim Burtonille ja Neil Gaimanille. Tuon julisteen teemasta voi puolestaan päätellä, että piirrosjäljen lisäksi myös tarinat ovat synkkiä. Ja hauskoja. Paras yhdistelmä.

Tässä vielä muutama internetistä naarattu Gorey-kuva, jotka vetosi muhun eniten:

Ginger Snaps - they don't call it "the curse" for nothing

Tässä vaiheessa vuotta alkaakin olla aiheellista ryhtyä fiilistelemään mun suosikkivuodenaikaani, halloweenia. Tarkennettakoon kuitenkin, ettei jenkkiläinen hyperkonsumeristinen trick or treat (haha apua, kirjotin ensin "trick or threat"!) -kulttuuri puhuttele mua laisinkaan, enkä toivo sen Suomeen koskaan rantautuvan. Oon aina pääsiäisenäkin ihan paranoidi ja ahdistunut niistä virpojista. Mutta kummitukset, kauhuleffat (sekä oikeesti pelottavat että paskat), synkkyys ja kuolema ansaitsevat juhlansa! Ainakin enemmän kuin joku Johannes Kastaja, mitä helvetin sekoilua se koko "juhannuskin" on?! Ja koska yksi ilta ei missään tapauksessa riitä tälle teemalle, haluan aloittaa tällasen halloween-lämmittelyn täällä bloginkin puolella jo hyvissä ajoin.

Katsoin tässä hiljattain tämän vuonna 2000 ilmestyneen elokuvan Ginger Snaps. Pääosassa on kaksi gootihkoa ja synkkämielistä siskosta, Ginger ja Brigitte, joista Ginger joutuu ihmissuden hyökkäyksen kohteeksi samana iltana kun sen menkat alkaa. Hauskaa sinänsä, koska just koulussa yhdellä kurssilla käsiteltiin sitä, miksi ihmissudet on usein kuvattu nimenomaan maskuliinisuuden ja alfa-urouden ruumiillistumana, vaikka kuun kierron mukaan tapahtuva muutos on asiana niin feminiininen. No, Ginger Snaps korjaa osaltaan tätä epätasapainoa. (Muutenkin annan erityispisteitä tytöistä päähenkilöinä. Ei sitä vieläkään turhan usein näe.)

Eihän tässä leffassa mitään ihan hirveän monipolvista tarinaa ole, ja erikoistehosteet on vähän mitä on, kuten ehkä tähän teinikauhuleffagenreen kuuluukin. Mä kyllä säälin sydämeni pohjasta ihmisiä, jotka jättää tämäntyyppiset leffat katsomatta johtuen juuri noista edellämainituista puutteista. Tässäkin oli paljon kaikkea hienoa katsottavaa, kuten noiden tyttöjen kellarihuone, ja varsinkin niiden vaatteet! Mustaa huumoria on myös tarjolla runsain mitoin. Mua harmittaa tosi paljon, etten nähnyt tätä jo sillon vuonna 2000, koska mun 13-/14-vuotias itseni olisi imenyt tästä kaikki mahdolliset vaikutteet.

Suosittelen siis katsomaan, jos on tekemisen puutetta (tai vaihtoehtoisesti liikaa tekemistä). Nyt alkaa olla täydellinen aika tällaisille elokuville, varsinkin kun päästään eroon noista viimeisistä, surullisista auringonpaistepäivistä.

Ginger kiteyttää yhteen lauseeseen menkat ja, no, koko elämän oikeestaan.

ENNENKOKEMATON RUOKATEEMAEXCLUSIVE!!!! KATSO KUVAT!!!!

Mun keittiö on jäänyt tässä blogissa vähemmälle huomiolle, joten tässä nyt vähän juttua siitä. Tai oikeestaan edes ei, koska se on sellanen tavallinen pieni avokeittiö, jossa kaikki on valkoista, eikä mulla oo siitä mitään hirveän mielenkiintoista sanottavaa. Kaikkia pieniä yksityiskohtia on kyllä, joten saatte ihastella niitä. Tän postauksen varsinainen syy on kuitenkin ennennäkemätön sekä tämän blogin historiassa että mun elämässäni ihmisenä: tein eilen niin sairaan hyvää tomaattipastaa, että mun on pakko jakaa se resepti. Jonka mä olen keksinyt itse. Se on luvassa tämän tekstin loppupuolella. (Siitä pastasta ette kyllä todellakaan saa mitään kuvaa, koska arvatkaa onko sitä jäljellä enää ja arvatkaa kiinnostaako mua ottaa kuvia jostain pasta-annoksesta. Otsikkoni on tietoisesti harhaanjohtava.)

Tää liesituuletin/maustehyllyosio oli pitkään kauhea murheenkryyni. Luulis, että mulla riittäisi roinaa yhden maustehyllyn täyttämiseksi, mutta ei pitkään aikaan riittänyt! Toi oli tyhjä ja avara ja korosti entisestään sitä, miten valkoista kaikki siellä keittiössä on. (Ja vaikka nyt aionkin lesoilla ruoanlaittamisella, niin turha kuvitella että mulla olisi kotonani yhtään mitään mausteaiheista täytettä tohon hyllyyn. Muutenkin aistin katastrofin siinä, että mausteita pitäisi kurottaa kuuman hellan yli. Ne olis siellä kattilassa pian kaikki.)

Noita lääkepullojahan on siis kertynyt, ja keittiön maustehylly on just hyvä Addams Family -henkinen paikka niiden säilyttämiseen. Uskollisimmat lukijani voivat bongata hyllyltä muitakin tässä blogissa aiemmin esiintyneitä löytöjä; irtokäsi, seuraava asiakas -palikka sekä kroonisesti luovuttanut panda ovat tulleet tutuiksi.

Hyllyltä löytyy lisäksi mm. Lissabonin torilta löydettyjä lasten rintamerkkisettejä (kiitos tästä löydöstä kuuluu mun isälle), erilaisia pieniä laseja alkoholijuomien erittäin lyhytaikaiseen säilytykseen (vaaleanpunaiset sain äidiltä, ja ne on ilmeisesti jotenkin arvokkaita. Itse oon juonut niistä pääasiassa tequilaa.) sekä venäläisiä metallipurkkeja. (Ja, hahaha, nyt just muistin että tossa oranssissa purkissa taitaa olla sisällä tampooneja! Mitä mä just sanoin siitä, ettei mulla ole tarpeeksi mausteita maustehyllyyn. Pakko keksiä muuta täytettä.)

Tuo kukka on aika uusi ostos. Se on englanniksi maidenhair fern, eli siis kai sitten neidonhiuspuu. Luin interneetistä, että se tykkää varjosta, lämmöstä ja kosteudesta. Kaiken järjen mukaan sillä siis pitäisi olla tuossa hellan yläpuolella aika hyvät oltavat, ja ainakin toistaiseksi se näyttää viihtyneen.

Mulla on tässä keittiössä sellanen baaritaso, joka erottaa ton varsinaisen keittiöosan olohuoneesta. Vaikkei tämäkään keittiö ole mikään suoranainen tilaihme, niin verrattuna kaikkiin mun aikaisempiin keittiöihin toi tason olemassaolo on ylintä luksusta. Esimerkiksi mun edellisessä asunnossa oli perinteinen keittokomero, jossa oli vapaata pöytäpinta-alaa valehtelematta joku 40x40 senttiä. Ja sekin siis olettaen, että tiskit oli tiskattu. Tolle tasolle saa mahtumaan kamaa tosi hyvin, ja lisäksi jää vielä tilaa tehdäkin kaikkia asioita. (Tässä postauksessa on nähtävissä tason tavarapaljoutta eri kuvakulmasta.)

Minähän siis olen niitä ihmisiä, joka tykkää säilyttää ruoka-aineita purkissa ja purkkeja näkyvillä. Tuossa viereisessä kuvassa ovat esillä kahvipurkki, sokeripurkki ja suolapurkki. Kirppareilta kaikki nekin. Tuon basilikan ostin varta vasten tota pastahommaa varten, ja se näyttää kärsineeltä siksi, että se on kärsinyt. En jaksanut laittaa sitä ruukkuun pariin päivään, joten se ehti vähän nuupahtaa. Nyt se on kyllä jo toennut ja luulen, että se menestyy tossa ruukussa ainakin tämän syksyn.

Vaan nyt lähenemme itse asiaa, eli sitä jo legendaariset mitat saavuttanutta pastareseptiä. Taustana kerrottakoon, että oon alkanut ottaa kokkaamista haltuun oikeestaan vasta viimeisen parin vuoden aikana. Oon mä ennenkin osannut tehdä kaikkia perusjuttuja jos on ollut ihan pakko, ja varsinkin pienempänä leivoin tosi usein ja mielelläni. Varsinainen säännöllinen ruoanlaitto on kumminkin ollut mun mielestä silkkaa tuskaa, vaikka sinänsä olenkin aina tehnyt ihan hyvää ruokaa. (Se on muuten raskas risti kannettavaksi; tekee mieli itsetehtyä ruokaa, koska on sen laittamisessa niin hyvä, mutta ei voi tehdä itse ruokaa, koska vihaa toimenpiteen jokaista vaihetta.)

Vicodin Kuvalehden tomaattipasta (kirjotin ensin "tomaattipaska", sitä tämä ei ole):

Ainekset:

- sellanen ish 1,2 kiloo tomaatteja
- joku öö puoli desiä? oliiviöljyä
- kolme valkosipulinkynttä (saa laittaa enemmän tai vähemmän, enemmän on tietysti aina voittajan valinta)
- basilikaa silleen, niinku, saatanan paljon
- maustamatonta tuorejuustoa / turkkilaista jugurttia / molempia joitain suuria ruokalusikallisia
- joku vaikkapa 1,5 tl suolaa
- 0,5 tl sokeria
- mustapippurii silleen perstuntumalla

Toimi seuraavasti:

- Leikkaa tomaatit kahtia, poista se inhottava kantaosuus keskeltä ja syö siemenosa. Tää on tosi hyvä ominaisuus tässä prosessissa, koska mä ainakin teen aina ruokaa tosi nälkäisenä. (Niitä siemeniä ei siis tule kastikkeeseen ihan vaan sen takia, että siitä tulee niin helvetisti ylimääräistä nestettä.) Tää osuus on kaikista aikaavievin, mutta sit tän jälkeen ei tartte tehdä melkein mitään.
- Laita tomaatit + oliiviöljy kattilaan miedolle lämmölle.
- Pilko valkosipuli semmosiksi kivoiksi pieniksi paloiksi ja heitä sekaan.
- Sekottele aina välillä, ettei satu mitään peruuttamatonta. Tomaatit menee kasaan aika nopeasti, anna sen tapahtua.
- Pilko basilikan lehtiä ja lisää ne. Sopiva määrä on sellanen, kun alkaa jo miettiä, että menikö nyt överiksi.
- Ne suolat ja sokerit ja pippurit sinne.
- Anna kiehua hiljalleen vaikka mitä mä nyt sanoisin parikymmentä minuuttia? Ihan omaa järkeä voi käyttää tässä. Olis hyvä jos tomaateista irtoava neste ehtisi vähän haihtua, mut en mä ainakaan jaksa yleensä niin kauaa odotella. (Siksi muuten simpukkapasta on muodoltaan paras tässä ateriassa. Se kerää kivasti sitä kastiketta.)
- Kun alkaa olla valmiin näköistä, lisää tuorejuusto tai jugurtti tai molemmat ja anna hautua vielä hetki.
- Keität sen pastan sitten kanssa tässä samassa tuoksinassa. Yhdistä pasta ja kastike ja raasta päälle aivan helvetin paljon juustoa. Tätä en voi tähdentää tarpeeksi. AIVAN. HELVETIN. PALJON. JUUSTOA.

Tää kastike on mun elämässäni käänteentekevä siksi, että ekaa kertaa käytin oma-aloitteisesti sokeria jossain itse keksimässäni reseptissä! Oon tehnyt tätä aika monta kertaa ennenkin, ilman sokeria, ja tulos on ollut hyvä mutta vähän kitkerä. Sit eilen keksin, ihan itse, että hei sokeri on olemassa tällaisia tilanteita varten! Mind blown.

In other news, olen palannut jälleen koulutielle. En siis osaa sanoa, kuinka paljon ehdin/jaksan kirjotella tänne. Luultavasti joko yhtä paljon tai enemmän, koska haluan sijaistoiminnon kaikille luentopäiväkirjojen vääntämisille. Jos pidempiä taukoja kuitenkin esiintyy, niin se johtuu siitä että oon tehnyt itselleni epätyypillisen ryhtiliikkeen ja nakutan akatemiapäissäni jossain kirjastossa.

Suhteestani huoltotöihin

Mulla oli eilen epämiellyttävä herätys. Joku huoltomies soitti, että meidän rapun antenniyhteys on mennyt jotenkin mystisesti poikki, ja vika on paikannettu ylimpään kerrokseen. (Itse en oo huomannut mitään, koska mulla ei ole telkkaria, koska olen intellektuelli ja muita parempi ihminen.)

Ne miehet pelästyi tota nukkea eilen, ja oletan että ne
pelästyy tänään uudestaan, kun se tuijottaa
suoraan ovelle. Huomatkaa dramaattinen Laika.

Mun luokse tuli pari mittamiestä katsomaan, että vittuako – tai siis toinen niistä mittaili ja ruuvaili ja toinen seisoi koko sen ajan eteisessä ja kyseli multa, olenko muka oikeesti lukenut kaikki mun kirjat. Oon huomannut, että tollasissa huoltojoukoissa on aina joku vastaavanlainen outo työnjako. Se itse mittaaja oli kyllä tosi sympaattinen. Se selitti mulle jokaisen työvaiheen ja käyttämänsä ruuvin ja liittimen, ilmeisesti siinä tarkoituksessa että ensi kerralla minä voin sitten omakätisesti korjata taloyhtiön antenniongelmat. Lisäksi se kertoi kaikkia tarinoita muista asunnoista, joissa se on työnsä puolesta vieraillut.

No, kävi ilmi, ettei vika ole minussa eikä edes mun asunnossa. Meidän talossa suoritettiin vähän aikaa sitten sellainen suurieleinen ikkunankarmien maalaus, ja ne maalarit oli työnsä tuoksinassa runnelleet ulkoseinässä kulkevan kaapelin. Tää kaikkihan on mulle aivan yhdentekevää (vaikka se mittamies nähtävästi olettaakin, että oon erittäin kiinnostunut), paitsi että mun luokse tulee tänäänkin porukkaa korjaamaan kaapeleita. (Ilmeisesti myös ulkoseinän kaapelia. Ne aikoo roikkua mun ikkunasta, joten jouduin tyhjentämään ikkunalaudan. Oon ihan varma, että joku kuolee.)

Kaikki tällanen on tosi stressaavaa. Oon ollut kahdeksasta asti hereillä, koska en oo varma mihin aikaan ne on tulossa. Lisäksi oon kehitellyt päässäni erilaisia skenaarioita, kuinka Laika syöksyy avonaisesta ikkunasta ulos, tai kuinka mun patteri (johon ne aikoo sitoa jonkun turvaköyden) irtoaa liitoksistaan ja a) mun asunto tulvii, b) huoltomies putoaa kadulle. Mulla on visioita itsestäni soittamassa hysteerisenä hätänumeroon, tai pitelemässä sitä irronnutta turvaköyttä, jonka päässä roikkuu satakiloinen kaapeliäijä henkensä kaupalla. (Jostain syystä nää visiot on sisältönsä vakavuudesta huolimatta kuitenkin vähän sellasia slapstick-henkisiä. Niiden taustalla soi Benny Hillin tunnari.)

Oikeastihan en välttämättä oo edes enää kotona siinä vaiheessa, kun ne tulee. Tavallaan toivon, etten olisi. Noissa tilanteissa on aina vähän luonnoton olo. Pitääkö mun olla niinku ne ei olisikaan siellä, ja tehdä kaikkia tavallisia asioita? Vai osallistua jollain tavalla? Tuomitseeko ne mua salaa, jos en oo tiskannut tiskejä? Vai pitääkö ne mua hysteerikkona, jos olen tiskannut? Välittääkö kukaan?

Oh sailor man, come take my hand

Pääsin viikonloppuna erinäisistä syistä vierailemaan tyhjilleen jääneeseen, nelikerroksiseen toimisto(?)rakennukseen, johon on aikojen saatossa kertynyt kaikenlaista kummallista, mm. merenkäyntiin liittyvää museorekvisiittaa. Olisin alunperin halunnut mennä sinne yöllä, mutta sillon on kuulemma hälytykset päällä ja jouduin tyytymään kummitusköyhään keskipäivään.

Sieltä löytyi kaikkea siistiä, mm. mallinuken käsiä ja pää. (Mallinuken pää. Ei ihmisen.) Älytön määrä erilaisia vanhoja lasivitriinikaappeja ja arkistokaappeja. Majakan linssistö, josta sais tehtyä maailman siisteimmän lampun (oletan). Mulla on vaan tää typerä ikuinen pokkarikamerani, joten saatte nauttia kuvista joiden laatua kuvaa parhaiten sana "turhauttava".

Koko ton kiertelyn ajan toivoin, että tapahtuis edes jotain vähän outoo tai pelottavaa. Oikeesti kyllä ihan hyvä ettei tapahtunut, koska mulla oli sellanen tosi pitkähelmainen mekko ja jos olisin lähtenyt säntäilemään paniikissa ni olisin ihan varmasti kompastunut ja kierinyt portaat alas. (Menin siis luonnollisesti yksin tuonne, koska muuten ei olisi ollut tarpeeksi pelottavaa.)

Toi punainen huone oli ainoa, jossa mua oikeasti alkoi vähän pelottaa, ja jossa mun toisaalta oli pakko viettää eniten aikaa koska siellä oli niin paljon kaikkea hienoa. Lattialle oli levitetty sukelluspukuja, jotka näytti ihan ruumiilta. Lisäksi mulla on ehdottomasti maailman paskin suuntavaisto; jos oon jossain itselleni vieraassa paikassa ja käännyn kerran ympäri, mulla ei ole enää mitään käsitystä että missä suunnassa on mitäkin. Tossa huoneessa pyöriminen johti siis myös hetkelliseen eksymiseen. (Mikä tietysti lietsoi mua. "Mitä jos täällä huoneessa on joku sellanen henki, joka eksyttää kaikki jotka tänne tulee, ja tästä lähtien oon ikuisesti vankina tässä kerroksessa??! Mitä jos noi sukelluspuvut ei olekaan sukelluspukuja vaan aiemmin tänne eksyneiden ihmisten TYHJÄKSI IMETTYJÄ RUUUUUUMIITA???!??!") Good times.

Toi mallinuken pää oli kyllä mahtava löytö. Ja siis tosiaan, sain pitää sen, kuten myös ne kaikki kädet! Eka miespuolinen nukke mun kokoelmassani. Sain vähän aikaa sitten isältä tollaset vanhat hitsauslasit, jotka se oli löytänyt kirpparilta. Ne sopii tolle just hyvin.

Nyt haaveilen vitriinikaapista mun asunnossa. Ei siis sellasesta Askon vitriinistä jonne asetellaan joku astiasto ja Aalto-maljakko, herra varjelkoon, vaan sellanen iso vitriini jossa olisi täytettyjä eläimiä ja kirjoja ja luita. TAI, jos se olisi sellanen esim. 80x80 senttinen ja vaikka 170 senttiä korkea, voisin laittaa sinne pohjalle kaikkea pehmustetta ja tehdä siitä itselleni sellasen lukuterraarion! Et se olisi ikäänkuin nojatuoli, mutta vaan lasiseinäinen.

Tän postauksen soundtrackina toimikoon tämä tunnelmaan sopiva, ihana gootikas Zola Jesus: