Unitalo

Joissain piireissä ollaan kai sitä mieltä, että unista puhuminen on kauhee sosiaalinen etikettivirhe ja sitä tekee vaan maailman tylsimmät ihmiset. No mä aion viitata kintaalla ja kirjottaa nyt unista. Puhuin tästä aiheesta yhden kaverin kanssa, ja tultiin siihen tulokseen, et ehkä toisten ihmisten unet on tylsiä vaan sellasten mielestä, jotka ei itse ikinä muista omiaan. Musta on aina ihan mahtavaa kuunnella, kun ihmiset kertoo niiden unista, koska oon itsekin villi unennäkijä ja mun on helppo samaistua siihen unen logiikkaan ja kuvitella, miltä se on ehkä näyttänyt.

Näin ehkä kuukausi sitten unta maailman täydellisimmästä talosta. Se oli sellanen yksikerroksinen, vanha kivitalo, jossa oli viisi huonetta. Eteinen oli tosi synkkä, siellä ei ollut muita ikkunoita kuin sellanen puolikaaren muotoinen ihan katonrajassa, ja ne seinät oli sellasen poltetun oranssin väriset. Sit oli kolme neliönmuotoista huonetta, jotka oli saman kokoisia kuin se eteinen, ja iso makuusali, joka oli kaksi kertaa niiden muiden huoneiden kokoinen. Makuusali oli korallinpunainen, ja ne kolme muuta huonetta oli sininen, vaaleankeltainen (se oli keittiö) ja semmonen merenvihreä. Niissä kaikissa huoneissa oli tosi isot ikkunat ja mahdollisesti myös jotain kattoikkunoita. (Mä latasin tähän koneelle sellasen kuvankäsittelyohjelman siinä toivossa, et voisin piirtää sen pohjapiirustuksen, mut ai saatana että menikin hermot ja usko kun en heti oppinut käyttämään sitä. Joten pohjapiirustusta ette saa. Mut se oli tosi simppeli. Viisi huonetta. Ovia.)

Olin sen unen jälkeen monta päivää ihan euforinen, kun mietin mahdollisia sisustusratkaisuja. En nyt rupee selittämään niitä kaikkia, mut sen sijaan voisin viitteellistää niitä tällasilla referenssikuvilla. Nää on kerätty pitkin poikin internettiä, eikä mulla oo mitään alkuperäisiä lähteitä tietenkään missään. Mikään seuraavista ei siis oo mun, kaikki on varastettua.

Nämä kuvat viittaa eteiseen. Siellä ei obviously ollut mitään portaita, koska se talo oli yksikerroksinen, mut tunnelma oli suunnilleen tämä. (Ai paitsi olis sekin kyllä siistiä, että olis vaan portaita jotka ei johda minnekään. Jossain Bauhausissa mun suosikkijuttuja on nimenomaan ne portaiden esillepanot, kun ne on niin surrealistisia. Ja pienenä tein sellasia Lego-talojakin, joissa oli kierreportaat jotka vaan päättyi tyhjyyteen. Eli joo, portaita saa olla vaikka oliskin yksikerroksinen talo.)

Makuusalissa olis tollanen sänky, tai ainakin toi sängyn yläpuolella oleva verhosysteemi. Siellä olis myös kaakeliuuni, joka vois näyttää vähän samalta. Muuten se olis kyllä ihan tosi paljon suurempi kuin toi huone, ja seinät olis ne aiemmin mainitut korallinpunaiset.

Tää on tässä lähinnä ton värin ja valon takia. Aattelin siinä unessa, ja myöhemmin myös valveilla, että sininen huone olis kirjasto. Nyt mulla kuitenkin alkaa olla epäilyksiä, olisko se merenvihreä huone kuitenkin parempi lukemiseen. Onneks en oo vielä soittanut mihinkään urakoitsijalle. Sininen huone vois sittenkin olla ruokasali/olohuone.

Alkuvuodesta näin kirpparilla sellasen sähkönsinisen sohvan. (Kuulostaapa muuten törkeeltä nyt kirjotettuna, joku kauhee nahkanen muodoton ysärihirviö. Mut ei se ollut sellanen, se oli jotenkin siro ja linjakas, tuli mieleen Espanja ja Meksiko ja Frida Kahlo ja Anaïs Nin.) Ni se vois ehkä sopia sinne merenvihreään huoneeseen. Sinisessä huoneessahan se ei vois olla mitenkään, kun se vaan hukkuisi sinne. Sinisessä huoneessa vois olla sellasia purppuranvärisiä nojatuoleja.

Muutaman päivän tätä suunniteltuani tajusin, ettei siinä talossa ollut kylpyhuonetta tai vessaa ollenkaan. Sellaset kai pitäis kumminkin olla, noin niinku valvemaailmassa. Tää talohan myös sijaitsi keskellä leikkipuistoa, joka puolestaan sijaitsi kirkon pihalla. Location location location, eli tosta reklamoisin myös. Mutta tollaset pikkujutut kun saadaan korjattua, plus tietysti se että ton talon pitäisi olla oikeasti olemassa, niin sign me in.

Uniteemaan liittyen haluun jakaa vielä tän David Firthin videon. Uniahan on kumminkin tosi vaikee selittää ja sitä tunnelmaa on hankala tavoittaa oikein mitenkään, mutta tässä animaatiossa se on onnistunut musta ihan superhyvin. Katson tän aina välillä terapiamielessä, kun oon nähnyt jonkun eeppisen megaunen ja oon turhautunut, kun en pysty kuvailemaan sitä kunnolla.

"I just hate all these extroverted, pseudo-bohemian losers." -Enid Coleslaw

Inspiraatioelokuviemme sarjassa esittelyssä tänään Ghost World.

Toi päähenkilö Enid on ihan sairaan rasittava monella tapaa, vaikka tietty myös samaistun sen elämänasenteeseen jossain määrin. Parasta tässä leffassa on kumminkin Seymour (Steve Buscemi, mene mun kanssa naimisiin!) ja sen koti. (On noi leffan muutkin interiöörit tosi hienoja, mut mikään ei oo yhtä hieno kun Seymourin koti.)

Tuossa viimeisessä kuvassa pyytäisin teitä kohdistamaan katseenne noihin verhoihin. Edellisessä postauksessa teilasin verhojen vaihtelun, mut voisin nyt ottaa sanojani vähän takaisin. Hyväksyn verhojen vaihtelun tilanteessa, jossa on jotenkin ihmeen kaupalla onnistunut löytämään paljon erilaisia, hienoja verhoja ja haluaa luonnollisesti, että kaikki pääsee vuorollaan esille. En edelleenkään hyväksy verhojen vaihtelua tilanteessa, jossa vaihteluun ei ole muuta syytä kuin vaihtelu itse, tai joku hiuksianostattava "limenvihreä kausi". (Tiiättekö sellanen, että löytää jostain Tuurin kyläkaupasta limenvihreän vessaharjan ja on ihan että ai kun pirtee, ja sit ostaa kaikkee ihanaa pirteetä limenvihreetä ja vaihtaa verhot niihin sopiviksi. Mä en keksi tätä päästäni, siinä Tuuri-ohjelmassa oli kerran nainen joka hamstrasi kaikkea limenvihreää koska sen koti oli sen värinen. Vaikka eipä sillä, each to their own, enkä tiiä mikä sen nimenomaisen naisen suhde verhojen vaihteluun oli. Mutta mulla on pointtina sellanen dystooppinen sisustussekoilu, jossa sit kolmen kuukauden päästä kyllästyy limenvihreään ja alkaa kerätä jotain neonoranssia ja vaihtaa taas verhot. Ja kysyn vaan, että mitä tapahtuu niille limenvihreille tavaroille?! Salena päätyvät sinne Tyynenmeren jätelauttaan tappamaan kilpikonnia.)

Mä en itseasiassa tiennyt, että mulla on näin paljon verhoihin liittyviä antipatioita ennenku aloin kirjottaa niistä.

Tämä on lähinnä tällanen motivaatiokuva. Haluisin tästä jonkun huoneentaulun itselleni.

Sitten asiaan liittymättömästi, mua on nyt alkanut ahdistaa tää päivittäinen kirjoitustahti. Ei niinkään siksi, ettei mulla olisi ideoita, koska mulla on niitä vähän liikaakin. Eikä myöskään siksi, että mulla olisi yhtäkkiä joku elämä (vaikka sellastakin tendenssiä on kyllä viime päivinä huolestuttavasti ollut ilmassa). Lähinnä siksi, että mulle tulee sellanen olo, että muhun aletaan kohdistaa odotuksia, ja aina jos muhun kohdistetaan odotuksia, musta tulee tosi vihainen. Jollain selittämättömällä tavalla se on samankaltainen juttu kuin tää ruokapöytäneuroosi, eli että musta tuntuu että mua holhotaan. Niillä odotuksilla. Saatan siis ryhtyä suitsimaan tätä tahtia ihan vaan siksi, että te pysyisitte nöyränä.

Pysykää nöyränä. Katsokaa Ghost World. Have an adult day!

Does the carpet match the drapes?

Valitin taannoin verhojen puutteesta. Mun huutooni vastattiin, nyt on verhot niinku kunnon ihmisillä.

Tää on sellainen ennen-kuva, jonka tarkoituksena on lähinnä havainnollistaa tota lamppuratkaisua.

Oon asunut tässä kämpässä jonkun puoli vuotta, mut mulla ei vieläkään ole lamppuja katossa muualla kuin eteisessä (ja sekin lamppu on ruma, JOSKIN haluan tähdentää, että asensin sen kattoon itse koska oon independent womaaan). Haluun että mun kattolamput on kerrasta täydelliset, ni ei sitten tartte olla koko ajan ostamassa uusia. (Niinku, krhm, nämä vaikka. Adam Wallacavage, I'm still waiting for that chandelier. I suppose the shipping takes a while so I'm not too impatient yet. Hope it's on the way though. I didn't start this blog for nothing.)

Toi valosarja on ollut ihan hyvä väliaikainen ratkaisu, vaikka kaikki luuleekin että ne on "jouluvalot". Jos mä harrastaisin jouluvaloja, joita en siis harrasta, ni ne olis jotkut sellaset oksettavan överit. Noi on vaan valovalot. Joku kaveri kerto nähneensä jossain sellasen ikäänkuin valoverhon, johon voi itse ohjelmoida tekstejä, kuten "Happy Holidays!". Ja ne tekstit sitten näkyy ikkunasta kadulle. Niin varmaan kukaan oikeesti ohjelmois siihen mitään muuta kuin kaikkee tosi alatyylistä. Tai siis niin mä ainakin tekisin.


Mutta niin siis nyt on verhot, joten bring it on auringonpaiste, see if I give a shit. Siirsin valosarjan verhojen tieltä tohon reunaan, mikä onkin hyvä ratkaisu, koska tarvitsin lukuvaloa tohon sohvalle. (Ja noi verhothan on siis luonnollisesti mustat, en tiiä miks ne näyttää kuvassa viininpunaiselta. Varmaan sen AURINGONPAISTEEN takia.)

Mua vähän hirvitti tää verhoprojekti, koska Laikalla on taipumus mennä verhoista sekaisin. Yhdessä mun edellisistä asunnoista sillä oli tapana vetää koko verho alas päivittäin, ja olin sen takia ihan ihmisraunio. Nyt oon ottanut strategiakseni esittää, etten välitä kun se roikkuu tossa. Toistaiseksi tuntuu toimivan, ts. se ei roiku siinä melkein ollenkaan.

Asia jota en oo ikinä ymmärtänyt on se, kun ihmiset ostaa paljon erilaisia verhoja ja vaihtelee niitä jotenkin sisustuksen ja vuodenajan mukaan. Siis sekin, että kotona on jotain "vaihtuvia teemavärejä". Miksi teette sen?! Mun teemavärit on olleet viimeisen viidentoista vuoden ajan musta ja punainen. Tavallaan ymmärrän sen, että haluu jotain vaihtelua, mut sit toisaalta vois alusta asti sisustaa niin hyvin, ettei tartte koko ajan vaihdella. Häh. Tai ehkä mulla on vaan tosi taantumuksellinen maku ja mun kehitykseni on pysähtynyt.

Niistä edellisessä postauksessa mainituista naapureista sanon vielä sen verran, et niillä on parveke silleen että siitä näkee tosta mun olkkarin ikkunasta sisään, ja nyt ne on alkaneet viettää aikaa rappukäytävän lisäksi myös siellä. Ensinnäkin oon tosi katkera siitä, et niillä on parveke ja mulla ei, ja toiseksi nyt oon vainoharhainen että ne tuijottaa mua kun makaan sohvalla ja katson Walking Deadia ja itken. Siinäkin mielessä noi verhot tuli siis loistavaan saumaan. Voisin lisäks kääntää ton mallinuken jotenkin silleen, että se tuijottais sinne niiden partsille ja ne toivottavasti pelästyisi. Se olis niille paskapäille ihan oikein.

Naapurit

Kirjoitan nyt avautumisen naapureista, kun mulla on vielä kyrpä tuoreena otsassa eilisillan jäljiltä.

Mä olen todella nonkonfrontationaalinen ihminen. En oo koskaan mennyt valittamaan naapureille mistään, vaikka olis selkeesti ollut joskus aihettakin. Mua pelottaa jo se pelkkä ajatuskin ihan mielettömän paljon. No, fear leads to anger, anger leads to hate, hate leads to suffering.

Tässä mun nykyisessä asunnossa on ilmeisesti jostain askartelukartongista tehdyt seinät. Lisäksi mulla asuu seinän takana epämääräinen joukko nuorisoa, joilla on maailman läpitunkevin ääni ja nauru, ja bileet n. neljä kertaa viikossa. Eilen tää tilanne eskaloitui siihen, etten pystynyt menemään mun olohuoneeseen, koska siellä tuntui siltä kuin olisi baarissa joka on täynnä näkymättömiä ihmisiä.

Voisin tietysti laittaa niille jonkun tämän suuntaisen lapun. Mä en kuitenkaan oikein usko tollaseen lappujen lähettelyyn, koska oon villissä nuoruudessani saanut pari sellaista ja siitä tuli vaan sellanen olo, että miksei voi tulla sanomaan suoraan ni voisin pyytää edes anteeksi. Tässä siis mun tilanteeni: oon liian pelkuri mennäkseni sanomaan suoraan, mut en halua laittaa lappua, koska siitä tulee sellanen olo että oon vaan pelkuri joka ei uskalla mennä sanomaan suoraan. Joka siis olen. Metatason shittii.

Mulla ei ole ongelmaa metelin kanssa sinänsä. Toisaalta on ihan hyväkin, että naapurissa on suunnilleen saman ikäisiä ihmisiä, koska mä pidän itsekin bileitä täällä, mulla on usein kavereita kylässä, kuuntelen välillä musiikkia aika kovaa ja laulan, ja Laika on tosi äänekäs kissa. Tää ei siis ole sellanen tilanne, että mä olen täällä aina kuolemanhiljaisuudessa ja ne naapurit luulee siksi, ettei seinien läpi kuulu mitään.

Väitänkin, ettei tässä ole kyse vaan viattomasta tietämättömyydestä, vaan itsekkäästä tyhmyydestä. Siitä todistaa noiden naapureiden käytös rappukäytävässä. Mä en helvetti sentään ymmärrä ihmisiä, jotka huutaa rappukäytävässä. En oo koskaan ymmärtänyt. Joskus muuton aikana joo, mutta voiko olla niin saatanan vaikeeta pitää se turpa rullalla sen minuutin ajan, mikä kestää mennä hissiin ja hissillä alas? Toki noi naapurit viettää rappukäytävässä huomattavasti pidempiä aikoja kuin vaan sen minuutin, koska niillä on tapana pitää kämpän ovea auki ja ikäänkuin jatkaa bileitään siinä rapussa. (Oon muuten kerran ollut osallisena tupareissa, joissa bileet siirtyi rappukäytävään koska kämpästä yksinkertaisesti loppui tila. Ehkä tää on mun rangaistukseni.)

Onneksi noi kuitenkin asuu mun olkkarin puolella, joten makkarissa on yleensä melkein hiljaista. Mun edellinen kämppä oli yksiö, jonka naapuri piti tosi äänekkäitä jatkoja aina viiden aikaan aamulla. Sitä ei päässyt pakoon mihinkään. (Kuten ei myöskään sen kitaransoittoa. Se osasi vaan yhden biisin, joka oli American Pie, ja se soitti sitä joka päivä.) Sitä edellisen kämpän naapurissa asui huumediileri, joka meinasi heittää mun veljen alas kuudennen kerroksen parvekkeelta. Että on sitä pahemmassakin oltu.

Mutta vielä joku päivä muutan metsän keskelle bunkkeriin, ja musta tulee sellanen vainoharhainen survivalisti joka miinoittaa koko alueen sadan metrin säteeltä. Siihen päättyy tämä kärsimys.

Siivouspäivä, scored!

Tänään oli tää Siivouspäiväsysteemi ja mulla oli kerrankin töistä vapaa lauantai, joten pääsin osallistumaan (ostajana, en myyjänä). Lähtökohtaisesti mua tietysti arveluttaa kaikki tollanen yhteisöllisyys ja ihmisjoukot ja "hyvä mieli", koska oon kyyninen gootti, mut oli kyllä hyvä ja tuottoisa päivä. Olin yllättynyt siitä, miten paljon ihmiset myi sellasia oikeesti hienoja ja hyväkuntoisia juttuja.

 

Löysin tollasia hienoja käsiä. Toi valkonen on ehkä joku saippuakuppi? Seinäkoriste? Jotain mihin liittyy rukoilua ja Jeesus? En vielä tiiä, mitä teen sille. Vois alottaa polttamisen ihan vaan siks, että se olis aika tyylikäs tuhkakuppi. Tohon mallinuken käteen mä varmaan ripustan jotain asioita. Ne tyypit, jotka sen myi, näytti jotenkin tosi hämmentyneiltä et joku haluaa ostaa sen. Itse taas oon hämmentynyt, et joku haluaa siitä eroon. Tollaset lakatut kynnetkin ja kaikkee. Ihmiset on niin kummallisia.

Löysin myös tollasen hienon mustan purkin, JUURI KUN pari päivää sitten kaadoin sokerit pitkin lattiaa ja mietin että ai saatana kun olis purkki tälle. Ton muistikirjan sain ihan ilmaiseksi kaverin myyntipöydästä.

Sit noi Pez-annostelijat, ai perkele sentään! Olin alusta asti ihan varma, että nyt jos koskaan löytyy annostelija poikineen. Vaistosin sen mun Pez-annostelija-aistilla. Lopulta sit löysinkin laatikollisen, joista noi kuusi oli sellasia joita mulla ei vielä ollut. Lankesin melkein polvilleni. Toi Snoopy on pikkasen kärsinyt, mikä vähän harmittaa, mut toisaalta se on myös tosi vanha. Noi kaikki on sellasia, joita on aika vaikee löytää. Mun Pez-hyllyyn ei kyllä mahdu enää yhtään enempää, joten en pääse laittamaan noita esille ennenku hankin uuden hyllyn. Tää on raskas harrastus.

Lisäksi tyhjensin kavereiden myyntipöytiä vaatteista, mut koska tää ei ole mikään muotiblogi, ni niitä en kuvaa. Voitte kuvitella sellasen epämääräisen kasan mustaa kangasta. (Sidenote, mietin tässä, et kuinka helvetin paljon muotibloggaajilla menee aikaa niihin asukuviin? Sovitin tossa niitä kirppislöytöjäni ja siinä kesti tosi kauan ja musta tuli hikinen ja ärtynyt, ja sit ne pitäis vielä jotenkin asustaa ja näyttää ihmiseltä siinä varsinaisessa kuvassa. Musta ei ikinä olis sellaseen. Täytyy siis nostaa hattua sille osastolle.)

Tässä postauksessa mainitsin, että tarttisin dosetin mun lääkekorurasiaksi. Toi ei löytynyt kirppikseltä, vaan sain sen ihan lahjaksi. Nyt pysyy napit järjestyksessä.

John Waters, the filth elder

Maailmassa ei ole tarpeeksi sanoja kuvaamaan sitä, kuinka paljon mä rakastan John Watersia. Ihan siis ihmisenä. Se on niin älykäs ja viisas ja hauska ja sellasella hyvällä tavalla kiltti! Voisin kuunnella ikuisesti vaan sitä, kun se puhuu. Lisäksi sillä on maailman hienoin koti.

(Kaikki ylläolevat kuvat on täältä.)

"You have to know the rules of good taste to have bad taste. With good good taste, you just know the rules. You like something not because it’s worth money, but because you know its value, and you don’t care if anyone else knows it. You pull it off seamlessly without looking down on anybody.

Good bad taste is celebrating something without thinking you’re better than it. You think it’s so amazing, and you could have never even thought it up. But the people who have [this thing] have it without irony. And so you’re stupefied by it and you have to respect it because it is so peculiar and so weird and much crazier than you could ever think, but those other people think they’re normal.

Bad bad taste is condescending, making fun of others. An old plastic pink flamingo on a lawn that two older people have had forever is just good taste. But a plastic pink flamingo on a yuppie’s front lawn is bad bad taste. It’s not even the original—it’s mass produced, and they’re way too late on the joke.

So that’s the difference for me: if you’re celebrating something or you’re looking down on something."

Phenobarbiedoll -korupaja

Mulla on nyt ekaa kertaa varmaan kahdeksaan vuoteen ruokapöytä mun kodissa. En tykkää ruokapöydistä, koska niistä tulee sellanen olo, että mua holhotaan. Oon kerran yrittänyt syödä ton ääressä, mutta se tuntui tosi luonnottomalta. Se kuitenkin on ihan loistava askartelupöytä, koska tykkään näpertää.

Sain noi tuolit ja pöydän mun tädiltä. Tuolit oli alunperin vihreet, mutta päällystettiin ne mustaksi. (Huom, mä en todellakaan ole sellanen ihminen joka vaan kasuaalisti verhoilee jotain tuoleja. Mun täti teki kaiken kaavoitus- ja ompelutyön, mun osuuteni oli lähinnä se, että darrapäissäni naulasin istuinosan kankaat tuoliin kiinni.)

Vaikka tän blogin kantavana teemana onkin kodinsisustus, ni aion nyt laajentaa sitä Martha Stewart -henkiseen leikkisään askarteluun. Tänään teemme korvakoruja vanhoista lääkkeistä.

Lääkkeet on usein sairaan hienon ja psykedeelisen värisiä, ja ne menee ihan hukkaan jos ne vaan kippaa johonkin apteekkiin. Tätä projektia varten tarvitaan siis hienoja lääkekapseleita. Tablettimuotoisia lääkkeitä en oo kokeillut, mut luulen että ne kyllä sulaa tai muulla tavoin hapertuu tosi nopeasti. (Toki voi kokeilla, en minä mikään auktoriteetti ole.) Noi kaikki on tyhjennettyjä, mikä onkin suotavaa, ettei sitten oo kodeiinit rinnuksilla jos jotenkin tyrii.

Huomioitavaa on myös se, että noi ei oo mitenkään erityisen kosteudenkestäviä. Jos siis sataa kaatamalla, ni niitä ei välttämättä kannata laittaa korviin just silloin. Ne on myös aika hauraita, joten kaikkee aggressiivista puristelua on hyvä välttää (kuten usein muulloinkin elämässä).

Ainakin Laika tuntee noihin ihan suunnatonta vetoa ja se saattaa olla ominaista kissoille yleensäkin, eli näitä on hyvä säilyttää jossain salaisessa piilossa. Askarteluvaiheessahan se ei onnistu, joten kissalle huutaminen on oleellinen osa tätä kokemusta.

Mä tykkään kuumaliimaamisesta aika superpaljon. Mulla on tollanen söpö pieni kuumaliimapistooli, ja sit sellanen törkeen iso industrial-kokonen. Ymmärrettävästi toi pieni on vähän näppärämpi tässä puuhassa. Kuumaliima soveltuu tähän hommaan erityisen hyvin, koska se mukailee noiden kapseleiden muotoa, eikä siinä oo mitään sellasia kemikaaleja jotka syövyttäis niitä.

Kuumaliiman lisäksi tarvitaan korvakorupiikkejä. Niitä saa askartelukaupoista. Ei niistä sen enempää.

1) Pursota kuumaliimaa korupiikkiin sen verran, että näyttää sopivalta. Sillä tavalla perstuntumalla. Silmämääräisesti. Fiiliksen mukaan.

2) Aseta lääkekapseli hikisin, kofeiinista tärisevin sormin kuumaliimapisaran päälle. Ei tartte painaa kauheesti, eikä kannatakaan, mut sen verran että on sopivasti. Fiiliksellä. Perstuntumalla. Omaan tahtiin, paitsi että ei, koska se liima kuivuu aika nopeesti. On hyvä huomioida, jos kapselissa on jotain tekstiä tai muuta painatusta jonka haluaa näkyviin, että se sitten kanssa on näkyvissä eikä esim. siinä liimapuolella. Muuten korpee.

Sit ne näyttää tolta. Kuumaliima on vähän tahmeeta hetken aikaa, joten kannattaa laittaa ne vaikka tolleen innovatiivisesti kuivumaan, ettei ne tartu esim. pöytään kiinni. Koska sittenkin korpee.

Pyydän myös huomioimaan, että vaikka kuumaliiman edut ovat kiistattomat, se ei kestä ihan ikuisesti. Mun lääkekoruista suurin osa on kestänyt aika säännöllistä käyttöä varmaan vuoden, mut parissa tapauksessa toi kapseliosa on irronnut kuumaliimaosasta. Oon liimannut sen takaisin pikaliimalla. Se onnistuu hyvin, koska kuumaliima on kumminkin jähmettynyt kuperaan muotoon, johon kapseli on helppo istuttaa. Sen liiman kanssa ei kuitenkaan kannata hirveesti sohia, koska se tosiaan syövyttää tota kapselin pintaa ja tekee siitä ruman ja pilaa kaikkien elämän.

Tähän päättyy korututoriaali. Paitsi sen sanon vielä, että jos joltain löytyy nurkista pyörimästä ylimääräinen, kanneltaan läpinäkyvä dosetti, niin minä otan sen vastaan. Noi olis ihan superhienoja säilyttää sellasessa.

Elvira, Mistress of the Dark

The Addams Familyn ohella toinen mun lapsuuden vhs-suosikeistani oli Elvira, Mistress of the Dark.

Multa taisi mennä aika monet ton leffan vitsit ohi sillon pienenä, joten suurin syy sen katsomiselle oli todennäköisesti se, että Elvira vaan on niin. Vitun. Siisti. Myös mun myöhempien aikojen korsettigoottivaiheeni on varmaan ainakin osaksi selitettävissä tällä elokuvalla.

Uudelleenkatsoin tämänkin leffan viime syksynä ja olin otettu visuaalisen puolen lisäksi Elviran feministisestä asenteesta. Se ei ota paskaa niskaan keneltäkään, ja on ihan superitsevarma vaikka siitä puhuttais mitä, mut suhtautuu ihmisiin silti lähtökohtaisen kunnioittavasti. Suosittelen Elviraa roolimalliksi kaikille lapsille, varsinkin tytöille.

Ihan todella lähtemättömän vaikutuksen muhun kuitenkin teki tän leffan loppukohtaus ja sen tasselipyöritys. Aattelin pienenä, että sitten kun mulla on tissit, niin en muuta teekään kuin tuota. Luulen kyllä, et täytyy vielä vähän treenata ennenku tolle tasolle yltää.

"If they ever ask about me, tell them I was more than just a great set of boobs. I was also an incredible pair of legs." Words to live by, mä sanon.

"What is normal for the spider is chaos for the fly." -Morticia Addams

Pienenä yks mun ehdottomista lempielokuvistani oli The Addams Family (siis se vuonna '91 ilmestynyt versio). Katsoin sen videolta varmaan tuhat kertaa. Wednesday oli silloin ja on edelleen yksi mun tyyli-ikoneistani ja näin jälkeenpäin ajateltuna myös mun kodinsisustukseen liittyvä estetiikkani on aika suoraan johdettavissa siitä elokuvasta.

Oon huomannut tendenssin, että ne leffat jotka oli TÖRKEEN HYVIÄ joskus ala-asteella ei sit aina olekaan ihan niin mahtavia kun niitä katsoo varttuneemmalla iällä. Katsoin tossa taannoin uudestaan Ace Venturan kakkososan, ja vaikka se mekaaninen sarvikuono -kohtaus onkin edelleen yks maailman parhaista, ni muuten se leffa oli niin vitun rasistinen että meni kyllä fiilikset.

Addams Familyn suhteen ei kuitenkaan käynyt näin. Katsoin sen joskus viime syksynä pitkästä aikaa, ja se oli vielä parempi ku muistin. Tästä motivoituneena katsoin myös sen jatko-osan, The Addams Family Valuesin, ja sekin oli ihan sairaan hyvä! En muista et olisin katsonut sitä pienenä yhtä uskonnollisesti kuin tota ykkösosaa, mut se johtui varmaan siitä ettei meillä ollut sitä videolla.

Sitä paitsi, miten täydellinen se niiden talo on, ihan niinku rakenteiltaan! Musta on täysin käsittämätöntä, ettei taloihin rakenneta perusvarusteena kaikkia salakäytäviä ja salahuoneita. Avaruudessa luuhataan ja eläimiä geenimuunnellaan ihan että no big deal, mutta tota salakäytäväasiaa ei saada kuntoon ilmeisesti millään. Lähimmäs pääsee jotkut kerrostalojen roskakuilut. Jos olisin vastuussa asuintalojen suunnittelusta ni mua kyllä hävettäis.

Adam Wallacavage

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, mulla majailee täällä asunnossa tällä hetkellä muuan remonttipakolainen. Tän seurauksena kaikkee sisustamispuhetta on viime päivinä riittänyt, ja nyt yön tunteina päästiin aiheeseen kattolamput. Sit muistin Adam Wallacavagen ja menin sijoiltani ja nyt kirjoitan tätä.

Se tekee siis sellasia ihan järjettömän hienoja ja övereitä kattokruunuja, joissa on usein jonkinlainen merellinen teema. Tähän tapaan:

Ja sitten varsinkin ai saatana sentään TÄMÄ mun pää räjähtää:

(Kaikki kuvat täältä. Kannattaa käydä tuolla blogissa muutenkin, aika siistejä juttuja.)

Mähän uskon siihen, että tollasiin asioihin saa kyllä käyttää paljonkin rahaa, jos a) se esine on oikeasti niin täydellinen että tietää, et se tulee olemaan käytössä maailmanloppuun asti, ja b) sitä rahaa on. Mulla täyttyy kohta a) ihan heittämällä mut kohta b) välttämättä ei. (Vaikka en mä edes tiedä mitä nää maksaa, en oo uskaltanut tarkistaa. Veikkaan kuitenkin, et ei ne ihan Ikean hinnoissa oo.)

Dear Adam Wallacavage. I have just started this blog and have come to understand that bloggers tend to get free stuff in exchange of visibility of the products in the blog. The aforepictured "Neptune's Revenge" chandelier would look perfect in my apartment. Thank you.

Luotan suhun, Internet.

This is the room I have never been in. This is the room I could never breathe in.

Mun elämässäni on jo vuosia ollut tyhjiö siinä kohtaa, jossa mielenkiintoisen sisustusblogin kuuluisi olla. Tiedän, että jossain maailmassa on pakko olla muitakin mun kaltaisia ihmisiä, jotka tykkää oudoista ja eksentrisistä ja ylipäätään ei-niin-perinteisistä asioista niiden kotona, mutta en vaan oo löytänyt kovin montaa blogia aiheesta.

Piti siis perustaa itse.

En ikinä pystyis asumaan missään vaaleasävyisessä asuntomessukodissa. Sellasessa, jossa on seinällä jotain motivoivia tauluja, joissa lukee Carpe Diem ja Beautiful Home. (Tiiän että mun koti on törkeen kaunis ilmankin, että siitä pitäis tolleen julistemuodossa erikseen ilmoittaa. Ja mitä diemin carpeamiseen tulee ni jaa-a, tuskin siihenkään mikään juliste auttaa.) Lisäksi mua ahdistaa kaikki laajat, tyhjät pinnat ja tyhjä tila ylipäätään. Oon pienestä asti tykännyt siitä, että on paljon tavaraa ja ehkä vähän ahdasta. Lapsena tein aina majoja jonnekin sängyn alle tai vaatekomeroon, koska siellä mahtu olemaan ihan hyvin ja sai olla rauhassa.

Tossa on mun Pez-annostelijakokoelma. Tuun varmaan kirjottamaan niistä aika paljon lisää koska mun suhteeni niihin lähentelee epätervettä. Ton tähtikarttapallon löysin kirpparilta Somerolta ja noi lääkepurkit on jostain kirppareilta kanssa, en muista enää. Toi kuva ylipäätään on aika hyvä osoitus mun suhtautumisestani kodinsisustukseen; tavaroiden funktionaalisuus ei ole mun listallani kauhean korkealla. Ulkonäkö on. Ja se, ettei niitä tuu vastaan missä tahansa Citymarketissa. (Pez-annostelijoita tietty tulee. Mut ei ehkä ihan tossa volyymissa, valitettavasti.)

Toi sääri on siltä samalta kirpparilta mistä tähtikarttapallokin. Ripustin sen katossa valmiina olleeseen koukkuun ihan vaan että saisin sen johonkin pois käsistäni, ja sit se jäi siihen aika pitkäksi aikaa. (Nyt se ei oo siinä enää. Se putosi itsekseen yks päivä kun imuroin, ja olin sekunnin ajan ihan varma että imuri räjähti ja mä kuolen.)

Loppuun vielä tällanen inspiraatiokuva mun tämänhetkisestä, crackluolahenkisestä verhoratkaisustani. Mä asun kuudennessa kerroksessa, eikä vastapäätä oo asuintaloa, joten aattelin etten tarvii verhoja koska kukaan ei pääse tuijottamaan mun tissejäni muuten ku jollain kuumailmapallolla (ja siinä vaiheessa se olis mulle ihan ok, jos joku kerran näkis niin paljon vaivaa). Nyt oon kumminkin tullut siihen tulokseen, että verhot on saatava, koska aurinko paistaa tänne IHAN TÄYSILLÄ tuntikausia joka ilta. En kauheesti tykkää auringosta, tai ainakaan siitä että se tunkee mun kotiin vaikken yhtään jaksais. Haluun mustat verhot. En tiiä, koska saan aikaiseksi.

(Tossa kuvassa on mukana myös mun vierassänky, jolla majoitan tällä hetkellä yhtä remonttipakolaista, mallinukke josta kerron joskus (se ei siis ole se remonttipakolainen) ja mun kissa Laika, josta kerron myös ja joka luultavasti kiskoo ton verhosysteemin alas ihan näillä minuuteilla.)

Tästä on siis tarkoitus tulla sistustusblogi, mut en haluu rajoittaa itseäni, joten varmaan tänne tulee kaikkee muutakin. Lähinnä haluan tietty lesoilla kaikilla hienoilla tavaroilla, joita löydän kirppareilta. Koska miksipä ei.

"Bloggaaminen on hauska harrastus!"

Mä en osaa käyttää kunnolla edes Microsoft Wordia.

Ehkä tää tästä joskus lähtee. Tällä hetkellä vaan hikoilen tosi paljon.