Stars and pills and needles dance before our eyes

Tänään askarrellaan. Sain joskus aikoja sitten kaverilta pussillisen kaikkee pientä lelusälää, ja siellä joukossa oli kaksi pientä vauvanukkea. Vauvanukkeaskartelu eri muodoissaan on sydäntäni lähellä, ja niitä kahta oon säästellyt hullun lailla odottaessani, että keksin niille jotain tarpeeksi hyvää käyttöä.

Tietysti päädyin sitten yhdistämään ne nuket ja toisen askartelumateriaalisuosikkini, vanhat lääkkeet. Mun piti tehdä tää kaikki jo eilen, mutta sit päätin mennä "pariksi minuutiksi peiton alle suunnittelemaan tarkemmin". Heräsin neljä tuntia myöhemmin, olin nähnyt unta Marilyn Mansonin sanaleikeistä, ja siinä vaiheessa päivänvalo oli jo hylännyt minut. (Mä siis ihan oikeasti käyn myös koulussa ja töissä, mut aina niinä päivinä kun en käy kummassakaan, oon aivan pitelemätön nukkuja. Näköjään.)

Ei nää kyllä mitään sen tarkempaa suunnittelua olisi vaatinutkaan, koska idea on loppujen lopuksi erittäin yksinkertainen. Perusperiaate on tullut esitellyksi jo tässä vanhassa Phenobarbiedoll -korupaja -postauksessa. (Tällä kertaa tosin käytin kuumaliiman tilalla toista liimaa, ja se oli ehkä virhe sikäli, että tää toinen liima ei kuivu ikinä ja oon kärsimätön, kun haluisin jo näprätä noita.) Mutta siis liimasin kummallekin nukelle pillerin käteen, ja sit liimasin nukkien takaraivoon noi korupiikit. Easy as motherfuckin' PIE. Näitä voi käyttää joko molempia yhtä aikaa, tai sit voi laittaa toiseen korvaan jonkun noista Phenobarbiedoll -nappikoruista.

Allaolevassa kuvassa siis valmiit korvikset, ja myös toi käyttämäni liima, joka tosin on aiemminkin tässä blogissa esiintynyt. Kokonsa puolesta noi voisi toimia paremmin semmosina riippuvina korviksina, mut tarttisin koruporan että saisin niihin ne koukut kiinni. Onneksi ne korupiikit on suhteellisen helppo nyhtää väkivalloin irti, jos päätän joskus muuttaa nää roikkuviksi.

Se vahinkopäikkäreiden Marilyn Manson -uni oli tietysti siinä mielessä asiaankuuluva, et mulle on alusta asti tullut tästä lapset + lääkkeet -konseptista mieleen Dope Hat -musiikkivideo. Se on ehkä rumin musiikkivideo jonka oon ikinä elämässäni nähnyt, mut lähinnä Twiggy Ramirezin vihreestä mekosta ja pinkeistä sukkiksista johtuen sitäkin on tullut aikoinaan jokseenkin paljon katsottua.

Pandakukka

Yksi niistä lukuisista risteistä joita kannan on se, että mä en tykkää keväästä enkä kesästä erityisemmin. Tykkään tietyistä aspekteista molemmissa vuodenajoissa (esimerkiksi pussikalja-aspekti on kiistaton plussa kesän sarakkeeseen), mutta lähestyvä kevät tai kesä ei oo mitään sellasta, mistä olisin mitenkään erityisen innoissani. Kesä varsinkin herättää mussa toisinaan jopa aggressiivisia raivon tunteita. Ei avata sitä lipasta nyt. Sanon vaan sen, että tavallaan toivon että Suomessa olisi kesä ainainen ihan vaan sen takia, että ehkä sitten ihmiset PITÄISI VITTU TURPANSA KIINNI SIITÄ. Ohhoh, raivon lippaan kansi pääsi raottumaan.

Mutta niin siis näin tammikuussa voi tietysti jo melkein puhua keväästä ainakin siinä suhteessa, että kauppoihin on alkanut tulla uusia huonekasveja! Oon viime päivinä harrastanut paljon hypistelyä ja tuijotusta erilaisissa viherkohteissa. Toistaiseksi voiton vei "pandaplant" -niminen pörröinen mehikasvi, jonka kävin ostamassa tänään.

Ylläolevassa kuvassa Laika tutustuu, ja kyllä, tuossa purkissa on pandan kuva, jossa lukee jostain käsittämättömästä syystä "smooth talking". Toki toi kukka on ollut mulla vasta pienen hetken, joten en voi olla sen kaikista kyvyistä vielä täysin varma, mutta jotenkin epäilen ettei "smooth talking" viittaa ainakaan pandaplantin verbaaliseen ulosantiin.

Mun kotini tämänhetkinen kasvitilanne on vähän epämääräinen siinä mielessä, että kaikki näyttää voivan jotenkin keskinkertaisesti. (Paitsi basilika, joka on ihan vaan kuollut.) Toisin kuin omistajansa, ne ilmeisesti olisi jo vähän sitä kevättä ja valoa vailla. Mä olen tän asian suhteen vähemmistössä jopa omassa kodissani.

Kaikki maailman Pez-annostelijat

Mä olen viettänyt viime päivinä laatuaikaa Pez-annostelijoideni parissa. Aiemmin tässä kuussa kirjoitin mun uusista annostelijoistani, jotka odottivat hyllyyn pääsemistä. Eivät odota enää.

Tällä kertaa olin itselleni sillä tavalla armollinen, etten yrittänytkään saada koko hommaa tehtyä yhdessä päivässä. Uusien annostelijoiden lisääminenhän tarkoittaa sitä, että mun pitää siirtää kaikki vanhat pois paikoiltaan ja tiivistää, jotta kaikille on tilaa. (Plus värijärjestyksen ylläpitäminen, plus sen laskeminen, montako annostelijaa mahtuu kullekin hyllylle (varsinkin kun niiden pitää olla tasaisten välimatkojen päässä toisistaan). Mä en ole tehnyt tätä harrastusta itselleni helpoksi.) Tuo viereinen kuva havainnollistaa sinitarrakiinnitysmekanismia, joka on pakko olla dominoefektin välttämiseksi. Mulla onkin ollut viimeiset kolme päivää kynnenaluset sinitarrassa.

Mulla on nyt todella aikaansaanut olo. Tuntuu että aina Pez-annostelijoiden järjestelemisen jälkeen mun asunnon feng shui on jotenkin ihan uudella tavalla reilassa. Ihania, suoria ja tiiviitä rivejä ja sateenkaarivärejä! Miksi kaikki maailman ihmiset ei kerää Pez-annostelijoita on edelleen beyond me.

Multa kysytään tosi usein, että kuinka paljon noita on ylipäätään valmistettu, ts. kuinka monta erilaista annostelijaa on olemassa. Mä en ole itsekään ollut siitä koskaan oikein tietoinen, mut oon veikannut et niitä olis joku 1000-2000 erilaista. En oo onnistunut löytämään edes Pezin omilta sivuilta mitään viitteellistäkään mainintaa valmistettujen annostelijoiden kokonaislukumäärästä. Eilen kuitenkin kahlasin Googlen suossa, ja jollain typerällä Yahoo Answers -sivulla joku anonyymi tyyppi väitti, että erilaisia annostelijoita olisi 550 kappaletta. Viisisataa viisikymmentä are you fucking kidding me?! Mulla on tällä hetkellä 220, mikä tarkoittaa että mulla olisi jo hallussani yli kolmasosa kaikista annostelijoista.

EDIT: Tässä välissä googlasin lisää, ja sain tarkennusta, että erilaisia hahmoja olisi se ish 550. En tiedä, lasketaanko siihen sitten se, että esim. jotain Mikki Hiiriä on varmaan kymmenen erilaista. Mä en kuitenkaan pidä tosta tiedosta.

Tämähän on siis todella levottomuutta herättävää. En oo koskaan tosissani tullut ajatelleeksi, että entäs sitten, kun mulla on oikeasti kaikki saatavissa olevat annostelijat? Ei edes, että mulla olisi kaikki 50-luvun vintageannostelijatkin, mut että mulla olisi kaikki sellaset, joita nyt realistisesti pystyy itselleen hankkimaan pelkästään kaupoista ja kirppareilta. Sit mulla ei olisi enää muuta tekemistä kuin vaania jotain kauheita huutokauppoja saadakseni niitä vanhimpia annostelijoita, ja odottaa että uusimmat annostelijat julkaistaan ja sit käydä ostamassa ne jostain Citymarketista. Mun olisi ihan turha enää koskaan kaivella mitään kirppareiden romulaatikoita, koska sieltä ei vaan voisi tulla vastaan mitään sellaista, mitä mulla ei jo ole.

Nyt mä pystyn kuvittelemaan, miltä Hemulista tuntui kun se sai sen postimerkkikokoelman valmiiksi. Kyllä mä sillon pienenäkin ymmärsin sen tragedian, mutta en sillon ajatellut että kenties joskus sama tragedia kohtaisi minuakin.

Tuosta kellosta sananen. Sehän ei siis toimi, koska sen koneistosta puuttuu osia. Eilen illalla se kuitenkin alkoi yhtäkkiä raksuttaa itsekseen, silleen että kuulin kun ne hammasrattaat pyöri siellä sisällä jonkun kolme sekuntia. I need an old priest and a young priest. Oon katsonut lähiaikoina kauhuelokuvia (The Conjuring, voi jumalauta sentään, siitä oli leikki kaukana) joten oon erityisen otollista riistaa kaikelle tollaselle veretseisauttavalle toiminnalle.

Dream a little dream of you

Mun päiväkirjasta tänään/mun alitajunnasta viime yönä. Oon yrittänyt taas aktivoitua unien kirjoittamisessa. Kyllähän tällaista sirkkeliseikkailua muistelee mielellään vuosienkin päästä.

Tyynyliinapaja

Mun piti kirjoittaa tää teksti jo joskus kolme viikkoa sitten, mutta tämä aiheena oleva projekti kestikin aika paljon kauemmin kuin kuvittelin. Tietysti saattaisin saada enemmän aikaiseksi, jos nukkuisin vähemmän kuin 14 tuntia vuorokaudessa, mutta millaista järjetöntä elämää sellainen olisi. Sitä paitsi massiiviset nukkujaiset sopiikin tähän teemaan, joka on siis tyynyliinat.

Mun liinavaatetilanteeni on jo monen vuoden ajan ollut jotenkin kummallinen. Mulla on pelkästään punaisia lakanoita, mikä siis ei sinänsä haittaa, mutta mulla ei ole mitään käsitystä, mistä ne on peräisin. Muistelen, että joskus historian hämärässä mulla oli ihan tavallisia, konformistisia, valkoisia lakanoita, mutta mä en tiedä, mihin ne on päätyneet ja mistä noi punaiset on tulleet tilalle. Tyynyliinat ja pussilakanat puolestaan on suurimmaksi osaksi peräisin ajalta, jolloin muutin pois kotoa, ja kenties tarpeetonta sanoakaan että varsinkin ne tyynyliinat alkaa olla aika surullisessa kunnossa.

Liinavaatteiden ostaminen on aikasemmin ollut mun mielestä samalla tavalla ärsyttävää kuin vaikka sukkahousujen tai mustien trikoopaitojen hankkiminen; joutuu käyttämään rahaa, mutta ei saa sellasta peruslänsimaista kulutusperäistä mielihyvää, koska ne ostettavat tuotteet on tylsiä ja välttämättömiä. Tai siis näin mä olen sen päässäni ajatellut, koska tosielämässähän en ole niitä liinavaatteita ikinä päätynyt ostamaan – kunnes viikko sitten! Tän on oltava jonkinlainen aikuistumisen rajapyykki, mutta siis menin aivan sijoiltani kun Kodin Ykkösessä oli niin hyviä liinavaate- ja tyynytarjouksia. Ostin neljä tyynyä, neljä tyynyliinaa ja kaksi lakanaa (mustan ja tumman violetin, joten pakkaa on sekoitettu!). Yksi kysymys tosin: ostaako joku ihan tosissaan niitä beigejä ja vaaleansinisiä lakanoita? Koska niitäkin oli tarjolla. Eiks ne nyt oo ihan laitosjuttuja, miks kukaan haluais kotiinsa sellasia? Toisaalta onhan mullakin kaikkee mahdollista sairaala- ja farmaseuttikamaa kotona, et ehkä joku haluaa viedä sen lasarettikokemuksen vielä pidemmälle lakanoiden keinoin.

Mutta niin siis toi Kodin Ykkösessä tapahtunut liinavaatekarnevaali ei sinänsä liity tähän tämänkertaiseen tyynyliina-aiheeseen, koska tähän puuhaan ryhdyin jo paljon aikaisemmin. Halusin tehdä kaksi tyynyliinaa, joissa lukee uniaiheisia sitaatteja. Toinen on Ernest Hemingwaylta: "I love sleep. My life has the tendency to fall apart when I'm awake." ja toinen on vaan randomisti internetistä: "Sleeping is great because it's like being dead but without the commitment." Käytin tässä ja tässä postauksessa esiteltyä sivellintekniikkaa, jopa niin uskollisesti, että pudotin tälläkin kertaa maalissa uitetun pensselin keskelle tyynyliinaa.

Tollasessa kirjainten maalaamisessa on aina se riski, ettei enää näekään metsää puilta (tai tässä tapauksessa synkkää sitaattia tyylitellyiltä kirjaimilta) ja tekee typeriä kirjoitusvirheitä. Varsinkin ton jälkimmäisen sitaatin kohdalla aloin lisäksi epäillä omaa englanninkielentaitoani mitä kummallisimmilla tavoilla; olin esimerkiksi joitain sadasosasekunteja ihan varma, että "great" kirjotetaan oikeasti "grate" ja "because" kirjotetaan "begauze". Lisäksi olin luonnoksessani tehnyt "commitment"-sanan ekaan m-kirjaimeen yhden ylimääräisen kaaren, ja tajusin sen viime hetkellä maalatessani.

Mä en nyt oikein tiedä, mitä olisin noista mieltä. Ne on niin kauheen mustavalkoiset. Tavallaan sen lopputuloksen olisi pystynyt ennustamaan jo valitessaan valkoisen tyynyliinan ja mustan kangasvärin, mutta jaa-a. Tyynyinä noi tietysti ajaa asiansa tosi hyvin, ja oon ollut nukkumisesta entistä enemmän innoissani nyt, kun voin tehdä tyynyistä sellasen massiivisen pesän.

Loppuun Laika, joka esittelee sen hämähäkkimiesmäisiä taitoja:

Päiväkirjat

Mä aloin kirjoittaa päiväkirjaa 5-vuotiaana. Siihen aikaan se ei kuitenkaan, ihme kyllä, ollut mitenkään erityisen järjestäytynyttä, vaan mulla oli yleensä vähintään kaksi tai kolme kirjaa joihin kirjottelin vähän mitä ja milloin sattuu. 12-vuotiaana aloin kirjoittaa paljon säännöllisemmin ja aina yhteen päiväkirjaan kerrallaan. Mulla oli jossain vaiheessa pakkomielteenä kirjoittaa joka päivä, mut se johti aina siihen, etten halunnut kirjoittaa ollenkaan. Nykyisin saatan pitää välillä monenkin kuukauden mittaisia taukoja, ja sit taas välillä kirjoitan monta kertaa päivässä.

Mulla on myös sellanen kummallinen sääntö, että jos siinä senhetkisessä kirjassa käsitellään jotain tiettyä, tarkkana päivämääränä lopputuloksensa saavaa teemaa (niinku esim. vuonna 2011 kun hain yliopistoon), ni mun on pakko saada se lopputulos mukaan siihen samaan kirjaan. Aattelen sen jotenkin niin, että kun tulevaisuuden arkeologit kaivaa näitä kirjoja jostain raunioista (ja perustaa mun ympärille uskonnon), en voi jättää niille sellasia cliffhangereita, jos ne ei löydäkään koko päiväkirjasarjaa. Kirjotin tästäkin asiasta joskus mun silloiseen päiväkirjaan, ja totesin tästä taipumuksestani, että "näin itsekeskeisesti ajattelevaksi ihmiseksi mä olen kyllä tosi epäitsekäs". Se on totta.

Tossa on muutama esimerkki mun päiväkirjakokoelmasta. Toi pingviinikantinen oli mulla vuonna 1999, ja tosta joukosta viimeisin on toi Dingo-kirja vuodelta 2011. Nyt oon parin vuoden ajan suosinut pelkkiä mustakantisia päiväkirjoja.

Tossa vähän lähikuvaa tuosta mun vuoden 2003 päiväkirjasta. Oon päällystänyt sen itse, mikäli ette arvanneet. Sivujen välistä tursuilee festareiden ohjelmalehtisiä.

       

Mulla on aina ollut tapana liittää päiväkirjoihin kaikkee tollasta keikka- ja leffalippujen kaltaista sälää, ja onneks oon liittänytkin! Ton Tehiksen keikkalipun hipelöinti on jo itsessään verraton kokemus. (Ja siis, voi luoja, maksaako minkään keikan liput enää nykyään 10 euroa?!) Sen alla oleva haalistunut lippu on Bowling For Columbine -leffasta, joka teki muhun aikoinaan suuren vaikutuksen. Lähinnä varmaan siksi, että siinä oli Marilyn Manson. Nykyään en enää tykkää Michael Mooren tyylistä hirveesti, se on liian populistinen ja yksinkertaistava. Toi Velvet Goldmine -lippu koristeluineen ehkä kertookin jotain siitä, millainen suhde mulla oli tohon elokuvaan teini-ikäisenä. Katsoin sen videolta varmaan valehtelematta yli sata kertaa. En oo uskaltanut katsoa sitä uudelleen moneen vuoteen, koska se ei kuitenkaan ole enää sama asia.

Noi on sitten kaikki mun uudemmista päiväkirjoista.

Mun pitäisi tässä kohta ostaa taas uusi päiväkirja, ja se on aina ihan hirveä taistelu. Kuten kerroin, oon suosinut viime vuodet mustakantisia, koska musta tuntui että kyllästyn nopeasti sellasiin, joiden kannessa on joku kuva. Nyt kuitenkin oon alkanut uudelleen harkita jonkin kuvallisen kirjan ostamista, koska alan tällä kertaa olla vähän kyllästynyt siihen mustaan. Päiväkirjan ostaminen on kuitenkin sellanen sitoutuminen, johon ei pidä ryhtyä kevein perustein. Listasin joskus taannoin ominaisuuksia, joita mun uudella päiväkirjalla on oltava, ja listaan ne nyt myös tähän (koska ne on edelleen samat):

* Ei sinisävyistä eikä beigeä kantta.

* Ei valmiita viivoja/ruutuja sivuissa (koska se on holhoamista, kuten aina. Plus huono jos/kun haluun piirtää.).

* Ei kierreselkäinen, vaan sidottu.

* Ei liian paljon sivuja, koska ahdistun jos tuntuu ettei se koskaan lopu.

* Ei myöskään liian vähän sivuja, koska ahdistun jos tuntuu että se loppuu ennenku pääsen kunnolla vauhtiin.

* Kooltaan ~A5.

* Tarpeeksi paksut sivut, ettei teksti paista läpi, mut ei niin paksut sivut että se tuntuu luonnoslehtiöltä.

* (Liittyen osittain edelliseen,) sillä tavalla pehmeä paperi, että kuulakärkikynä painuu siihen mukavasti ja tekee sivusta vähän semmosen rapisevan.

Vähemmästäkin tulee paineita, mutta ei auta. Viimeistään parin viikon päästä mun on pakko mennä kirjakauppaan hikoilemaan ja tuijottamaan.

Tuparilohi

Tänään haluan kertoa teille Tuparilohesta. Se on legendan mitat saavuttanut kiertävä lahja (tai "lahja"), jota on roudattu mun ystäväpiirissä tupaantuliaisista toiseen vuodesta 2006 lähtien.

Kipsisen, 20 kiloa painavan Tuparilohen alkuperästä on epäselvyyttä. Yhden teorian mukaan se on löydetty roskalavalta, toisen teorian mukaan se on varastettu baarista. Jotenkin toi roskalavateoria kuulostaa uskottavammalta. Mun ystävät N ja J sai sen huumorilahjaksi niiden tupareissa alkuvuodesta 2006, ja ne toi sen puolestaan mun ja mun veljen tupareihin syksyllä 2006. (Toi kuva on sieltä.) Tällöin syntyi Tuparilohen perinne: sen takana lukee "kiertävä tuparilahja helvetistä", ja jokaisen onnekkaan vastaanottajan nimi ja päivämäärä.

Tuparilohi siis kantaa mukanaan sellaista kirousta, että sen saaja joutuu ensinnäkin säilyttämään sitä kodissaan (sen saa kyllä piilottaa esim. sängyn alle, mielellään silleen aseteltuna että siihen iskee varpaansa mahdollisimman usein), ja lopuksi raahaamaan sen lahjaksi seuraaviin tupareihin, mikäli haluaa päästä siitä eroon. Oon joutunut kerran osallistumaan raahaukseen, eikä se ihan mun top 3 -aktiviteettien joukossa ole.

En tiiä kuinka monessa asunnossa Lohi on tän viimeisen kahdeksan vuoden aikana vieraillut, mut se on kyllä ollut toisten kotona useammin kuin toisten. Meidän ystävien T&T:n tupareissa oli tähän liittyvä hauska episodi. Niillä molemmilla on ollut Lohi hallussaan ihan supermonta kertaa, ja ennen noita tupareita toinen T piti monta tulisieluista puhetta siitä, kuinka sen mitta on tullut täyteen ja kuinka se tuhoaa Lohen, jos joutuu vastaanottamaan sen vielä kerrankin. Me ei sitten viety niille Lohta, vaan sen sijaan lohiaiheinen kortti ja runo, mutta ennen niiden lahjoittamista piti tietysti vähän leikkimielisesti kiusoitella Tuparilohen läsnäolon mahdollisuudella. En olekaan aikaisemmin nähnyt, kuinka ihmisen psyyke murenee täysin mun silmieni edessä. "Te ette tuoneet sitä vitun kalaa!! Ette vitussa tuoneet!! Toittekste sen?! Ei vittu jos te toitte sen! Miten te olisitte voineet piilottaa sen?! Ette te oo voineet piilottaa sitä!! ETTE KAI TE TUONEET SITÄ VITUN KALAA??!" (Tarkemmin ajatellen, "ette kai te tuoneet sitä vitun kalaa" ansaitsisi ehkä tulla kaiverretuksi Lohen kylkeen.) Meistä kukaan ei oo varmaan koskaan saanut yhtä kyynelsilmäisiä ja vilpittömiä kiitoksia pelkän postikortin lahjoittamisesta.

Mutta mä siis suosittelen tällaista perinnettä teille muillekin. Se sekä yhdistää että erottaa ystäväporukkaa, mikä on tietysti aina hauskaa. Kahden vuoden päästä on Tuparilohen kymmenvuotistaiteilijajuhla, ja sillon täytyy ehkä järjestää sille ihan omat kemut.

Pez-annostelijoiden esteettisyydestä

Viereisessä kuvassa on mun uusimmat, vielä hyllyyn pääsyä odottavat Pez-annostelijani. Niiden joukossa on yksi Angry Birds -Pez. Jossain aiemmasa postauksessa mesosin siitä, kuinka en halua ostaa Angry Birds -annostelijoita koska vihaan sitä koko kuvottavan massiivisiin mittoihin paisunutta tuoteperhettä, mutta kuinka mun kuitenkin on jossain vaiheessa saatava ne kokoelmaan. Jonkin aikaa sitten murruin Sokoksella, ja ostin ton punaisen linnun. Mulla ei ollut vaihtoehtoja, koska ne edes jollain tasolla sympaattisemmat possu ja sit se joku vihreä asia, sammakko mikälie, oli loppuneet.

Toi Kiss-boksi ja Presidents of the United States -kokoelma on molemmat tuliaisia Atlantin tuolta puolen, isolta kirkolta, Amerikan Yhdysvalloista. Ne on aiheuttaneet mulle dilemman, joka voittaa jopa Angry Birds -katkeruuden. Mullahan on tapana järjestää Pez-annostelijani värien mukaan riveihin tauluhyllyille. (Kuvia sijoittelusta löytää Pez-annostelijat -tagin takaa.) Sillä tavalla ne on sekä näkyvästi esillä, että muodostavat eräänlaisen taideteostyyppisen kokonaisuuden seinälle. Pez-annostelijathan näyttää sitä paremmilta mitä enemmän niitä on.

Jotta voin laittaa noi uusimmat annostelijat muiden joukkoon, kuten haluan tehdä, mun on otettava ne pois noista laatikoistaan. Jos olisin vakavastiotettava keräilijä, mun tulisi toimia toisin. Mähän en todellakaan saisi avata noita laatikoita, koska sitten ne ei ole enää "mint condition", ja niiden arvo tulevaisuudessa romahtaa. Tuolla tavalla paketoituna niistä ei kuitenkaan ole mulle mitään iloa, koska mun lähtökohtani Pez-keräilyyn on ensisijaisesti visuaalinen.

No joo, olin ehkä vähän dramaattinen tuossa edellä. Ei tää asia oikeasti ole mulle mikään dilemma, koska kyllä mä aion ihan surutta avata noi pakkaukset. Jos saisin käsiini jonkun 50-luvun annostelijan alkuperäisessä pakkauksessaan, niin siihen en kajoaisi. Mua kuitenkin korpeaisi, etten voisi laittaa sitä samaan riviin muiden kanssa, vaan joutuisin säilyttämään sitä epäesteettisesti erillään. Koska siitähän tässä nimenomaan on kysymys, esteettisyydestä ja epäesteettisyydestä. Aina välillä googlailen kuvia sanoilla "pez dispenser collection" ihan vaan nähdäkseni, miten muut pitää niiden kokoelmia esillä. Tässä seuraavaksi pari esimerkkikuvaa, molemmat täältä.

Onhan toi tosi hieno ja kunnioitettava kokoelma, mutta voi kuinka epäesteettinen. Toi on nimenomaan kokoelma, eikä muuta. Ja siis ei sillä, oon aika varma ettei toi keräilijä ole muuhun pyrkinytkään, ja mikäpä siinä sinänsä. Luultavasti sekään ei saisi kauheasti iloa mun Pez-annostelijainstallatiostani. Mutta kenties tämä siis tarkoittaa sitä, että mä en niinkään ole Pez-annostelijoiden keräilijä, kuin Pez-annostelijoilla sisustaja. (Mähän en myöskään kauheesti tykkää esim. noista ylemmässä kuvassa näkyvistä isoista annostelijoista, enkä niistä semmosista pikkuautoiksi muuntuvista annostelijoista, koska ne on molemmat epäesteettisiä eikä niitä pysty laittamaan riviin seinälle. Oon jättänyt niitä tarkoituksella ostamatta, koska en vaan halua niitä mun kotiin. Sekin kertoo siitä, että oon keräilijänä jollakin tavoin sub par.)

Tämä kaikki on luultavasti ihan järjettömän pitkästyttävää kaikille muille paitsi Pez-keräilijöille (ja varmaan kyllä niillekin), mut sainpahan nyt taas päätäni tältä osin järjestykseen.

Inkiväärin tuho

Oon täällä blogissa aina silloin tällöin raportoinut mun itse istuttamani Geri Halliwell -inkiväärin vaiheista. (Voisin itseasiassa tehdä sille oman tagin, jonka kautta halukkaat voivat asiaan perehtyä, kun en nyt jaksa kaivaa niitä vanhoja postauksia linkitettäväksi tähän.) Joudun kuitenkin surukseni ilmoittamaan, että Geri Halliwell on tainnut tulla tiensä päähän. Tuossa viereisessä, aamulla otetussa kuvassa se vielä kurkottelee, mut kuten näkyy, lehdet alkaa olla pian entiset.

Kukoistuksensa aikana Geri Halliwell kasvoi tosi paljon pituutta, muttei oikein mitään muuta, ja pari viikkoa sitten ne lehdet alkoi muuttua tuollaisiksi ruskeiksi. Siihen oli tullut ötököitä. Oon nyt tietysti vainoharhainen, että onko ne hiton siat laajentaneet reviiriä myös ikkunalaudan muihin kasveihin, ja aamu vietettiin tämän vuoksi lehtien tuijottamisen merkeissä. Toistaiseksi uskon, että muut ovat säästyneet. (Vaikka mistä ihmeestä ne ötökät sinne yhteen inkivääriin oli tiensä edes löytäneet?? Luoko Jumala ne sinne? Mulla oli samoja ötököitä olohuoneen kasvissa, mut onko ne puolen millimetrin kokoiset tyypit sitten tehneet jonkun kuukausien mittaisen vaelluksen olkkarin kirjahyllyn päältä makkarin ikkunalaudalle? Se olis kyllä tavallaan sympaattista, mutta epätodennäköistä. Kuljetanko minä niitä mukanani? Onko niitä mun tukassa?)

Mulle on neuvottu, että ötökät saa pois suihkuttamalla kasviin toluvettä, antamalla sen vaikuttaa ja huuhtelemalla sitten puhtaalla vedellä pois. Toi metodi on rasittava, ja lisäksi oon jo tappanut sen avulla sen olohuoneen kirjahyllyn ötökkäpioneerikasvin, eli nyt saa sellaiset elvytysyritykset jäädä. Suoraan sanoen on myös todettava, ettei tollanen pitkä, holtiton ja kaatuileva huitula ole mitenkään erityisen tunteita herättävä viherkasvi muutenkaan, kun siihen rinnalle ei selkeästi ollut kasvamassa mitään tovereita.

 

Tunteita herättävistä eliöistä päästään vielä Laikaan. Se oli pureskellut mun koneen virtapiuhan poikki, ja elin vuorokauden ajan stressaavia hetkiä. Sit onneksi sain työkaverilta tilalle uuden ("Mut eiks sulla oo se hönöblogi? Pitäähän sun sitä päästä kirjottamaan!"). Uusi piuha ehti olla asemissaan ehkä kolme minuuttia, kun Laika jo hiipi järsimään sitäkin. Toi ylläoleva kuvapari on vähän sellanen "Vedä käteen!! Kuulit kyllä.", mistä syystä se sopii tähän johtoanekdoottiin.