This wonderful world of purchase power

Tänään oon tukenut lähialueeni kirpputoreja ja divareita ahkerasti ja pyyteettömästi. Divarista löysin Simon Pricen Manics-kirjan ja Rachel Carsonin Silent Springin. Ton Carsonin oon lukenut aikoinaan suomeksi yhtä koulutyötä varten, mut aattelin että kyllä ympäristöalan opiskelijan (vaikkakin vähän osa-aikaisen sellaisen) kirjahyllystä pitää Silent Spring löytyä.

(Niille jotka eivät ole perehtyneet, Silent Spring ilmestyi 1962 ja se on (suht proosallisesti kirjoitettu) tietokirja ympäristömyrkkyjen ja kemikaalien vaikutuksesta eliöihin ja siihen, miten esim. tuholaistorjunnassa käytetyt myrkyt a) tappaa muitakin eliöitä kuin niitä aiottuja tuholaisia ja heilauttaa ekosysteemit aivan vituilleen sekä b) rikastuu ravintoketjussa ja päätyvät sitä kautta ihmistenkin elimistöön, ja että c) se kaikki ei itse asiassa oo hirveen hyvä juttu. Kirjan nimi viittaa siihen, kuinka yksi tuholaistorjunnan dramaattisimmista sivuvaikutuksista oli se, että linnut kuoli kun niiltä loppui ravinto/niiden ravinto oli yhtäkkiä täynnä DDT:tä. Tän kirjan ilmestymisestä seurasi kaikenlaista laajentunutta tietoisuutta ja kalabaliikkia, ni siksi tää on historiallisesti aika merkittävä teos. Ja hieno kansikin tossa mun ostamassa painoksessa on.)

Manics-kirja on kanssa sillä tavalla kevätaiheinen, siis mulle henkilökohtaisesti, että mun Manic Street Preachersin kuunteluni lisääntyy aina keväisin kun mua alkaa ahdistaa se vuodenaika. Sillon kaipaan vertaistukea henkiseltä kaksoseltani Richey Edwardsilta.

Ja voi, yhtäläisyydet jatkuvat! Kirpparilta löysin nimittäin tollasen papukaijakuvioisen mekon, jota Nicky Wire varmaan voisi käyttää, joka jatkaa lintuteemaa ja jonka värit vielä sopii tohon Silent Springin kansikuvaan. Toinen löytö oli tuo kameralaukku. Siitä asti kun ostin ton mun uuden kameran, mulla ei ole ollut sille mitään kunnollista paikkaa ja se on vaan aina jossain pöydällä vaarojen saavutettavissa. Mietin just, että toi laukku on tosi pitkästä aikaa sellanen kirpparilöytö, jolle mulla on ihan oikeasti käyttöä ja jollaista oon kaivannut. (Lisäksi se on sisältä kirkkaan punainen, mikä on aina plussaa. Me ihmisetkin ollaan sisältä monin paikoin kirkkaan punaisia.)

Sitten lopuksi haluan kertoa vielä aiheeseen liittymättömiä asioita.

Yksi: Tässä postauksessa mä avauduin, kuinka vihaan Image-lehteä enkä saa sen tilausta keskeytettyä. No minä tein sen!!! Olen vapaa! Tai ainakin siihen asti, kunnes tää nykyinen laskutuskausi päättyy ja Imaget ja niiden uudet laskut vaan jatkaa tulemistaan ja kierre alkaa alusta. (Imagessa on siis kyllä ihan hyviä artikkeleja edelleen, että en mä sillä. Se on vaan uudistettu sellaseksi ihan mahdottomaksi visuaaliseksi silpuksi, etten näe syytä maksaa sellaisesta. Ärsyttää, kun tosi monessa lehdessä tehdään nykyään sitä, et suurin osa "jutuista" ja "arvosteluista" on jotain kolmen virkkeen mittaisia pikkunokkeluuksia, koska ilmeisesti lukijoiden keskittymiskyvyn ei uskota olevan viittä sekuntia pidempi.)

Kaksi: Tein jotain itselleni täysin epätyypillistä ja ilmoittauduin osallistujaksi huhtikuussa järjestettävään FinnPEZ-keräilijätapahtumaan. Mua vähän jännittää, kun en oo sellanen et toimisin hirveen hyvin missään vieraita ihmisiä sisältävässä ympäristössä, mut ehkä Pez-annostelijat murtaa jään. Siltä varalta, että lukijoiden joukossa on muita Pez-harrastajia jotka ehkä olisi kiinnostuneita osallistumaan, niin kerron, että ilmoittautuminen tapahtuu osoitteessa www.finnpez.org. Kerron myös sen, että Pez valmistaa tämän vuoden tapahtuman osallistujille oman FinnPEZ-annostelijan, joita ei ole saatavilla mistään muualta!! Mä olen nyt lesoillut tolla spessuannostelijalla aika monelle kaverilleni, ja jopa skeptisemmin keräilyyni suhtautuvat ovat myöntäneet että se on sentään aika siistiä.

Let them eat cake

Mun koko viime viikko meni siihen, että väänsin itku silmässä opintopäiväkirjaa joka ei vaan ottanut sujuakseen. Siinä kävi niinkuin usein käy, eli mä tuijotin tietokoneen ruutua ja sillä odottavana takaisin tuijottavaa tyhjää OpenOffice-tiedostoa ja haaveilin imuroimisesta, lattioiden pesemisestä, kukkien istuttamisesta ja leipomisesta. Eilen illalla sain sit lopulta sen homman valmiiksi ja olin hysteerisessä tilassa ja leivoin kakun.

Mä olen siis kaavaillut sellasen blogimaailmassa kohistun pätkiskakun leipomista jo parin viikon ajan, että siinä mielessä tää ei tullut aivan puskista. Joka tapauksessa vasta kakun valmistuttua mä tajusin, etten mä omista minkäänlaista kakkulautasta saati -kupua, mä olen vain yksi ihminen, se kakku on ihan järjettömän kokoinen enkä mä pysty säilyttämään sitä missään. Nyt se on eilisillasta asti seilannut leikkuulaudan päällä eri pöytätasoilla. Tää on ihanku se episodi Roald Dahlin Matilda-kirjassa, kun se kauhee rehtori pakottaa sen pojan syömään kokonaisen suklaakakun aamunavauksessa. Mä joudun ehkä tänään olemaan sellanen oman elämäni Trunchbull ja syöttämään sitä kakkua parille kaverille (T&T you better recognize!!), ja samalla oon oman elämäni Bruce Bogtrotter (tarkistin just kirjasta, se on sen pojan nimi) kun joudun ahtamaan sitä itsekin seuraavat neljä päivää.

No mutta. Tää kaikki oli jotenkin niin surullista että se inspiroi mua askartelemaan Lemongrab-kakunkoristeen.

 

Ensin piirsin Lemongrabin pään paperille ja maalasin sen vesivärillä. (Tästä kaikesta pääsisi tosi paljon helpommalla jos käyttäisi keltaista pahvikartonkia, mut mulla ei nyt ollut sellaista.) Sit piirsin tarpeelliset ääriviivat ohuella mustalla tussilla.

Leikkasin kuvan irti paperista ja liimasin sen ruskeaan pahviin. (Joka muuten on peräisin kakkuvuoan pakkauksesta. Mulla siis toimi eilen järki sen verran, et kävin varta vasten ostamassa kakkuvuoan Clas Ohlsonilta, mut siinä ei sitten tullut mieleen, että vuoan lisäksi multa puuttuu myös kaikki oleelliset kakunsäilytysastiat. Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.) Liimasin kuvan taustaan cocktailtikun ja kiinnitin sen vielä lisäksi teipillä, like a pro.

Tässä valmiit koristeet. Tein ton acceptable-puhekuplan vielä lisäksi, jotta tästä kakusta tulisi positiivinen ja iloisen juhlava. Jos ette oo vielä katsoneet Adventure Timea, ettekä täten tunne Lemongrabia, niin korjatkaa nyt ihmeessä tilanne!! Tai ei se mitään, mä voin nyt korjata tilanteen teidän puolestanne katsomalla itse muutaman Lemongrab-jakson (mun suosikki niistä on ehkä All Your Fault) ja korkkaamalla ton kakun.

Välillä musta tuntuu, että mä tarvitsisin jonkun holhoajan.

Mun perhoset onkin vanhempia kuin sun perhoset

Heräsin lauantaina pomoni tiedusteluun, kiinnostaisiko mua kokoelma perhosia. Mua kiinnosti. En nyt oo ihan varma, että mistä tää kokoelma on kaivettu esiin, mutta ymmärtääkseni jonkun varastosiivouksen yhteydessä. Sen on kerännyt joku tyyppi vuonna 1934 (!!!), ja mukana tuli myös vihko, johon se on kirjoittanut jokaisen lahkon, heimon, löytöpaikan ja päivämäärän. Noi perhoset on 80 vuotta vanhoja. Vähemmästäkin meinaa pää räjähtää.

Kaikesta (eli tyhjistä kuorista) päätellen perhosten ja korentojen lisäksi myös turkiskuoriaisen toukat olivat jossain historian vaiheessa löytäneet tiensä laatikkoon, joskin enemmän aktiivisten toimijoiden ominaisuudessa. Monelta perhoselta oli syöty ruumis kokonaan, ja laatikon pohjalla oli irtosiipi poikineen. (Miksiköhän ne toukat ei olleet syöneet niitä siipiä?) Keräsin siivet talteen myöhempiä projekteja varten, ja puhdistin laatikon pahimmista pölyistä ja toukanraadoista pumpulipuikolla. Se oli aika pikkutarkkaa hommaa, ja yksi perhonen menetti siipensä ja korento päänsä siinä tuoksinassa (korentojen pää muuten näyttää ihan Darth Vaderilta). Näitä insidenttejä lukuunottamatta puuha oli rentouttavaa. Musta vois tulla joku pienten esineiden pikkutarkka puhdistaja ammatiltani.

Laikahan ei missään tapauksessa saa päästä noihin käsiksi, joten sijoitin laatikon mun makkarin hyllyn päälle Lucia-oravan seuraksi. Siitä voi tulla sellanen mun asuntoni luonnontieteellinen osasto. Mua kyllä huolestuttaa pölyyntyminen, koska noilla ei nyt ole mitään suojakantta. Täytyy mitä pikimmiten hankkia sellanen sopivan kokoinen vitriinikehys (onko se niiden nimi?), johon toi koko laatikko mahtuu sisälle.

Eläinteemaan liittyen voisin vielä listata mun tämänhetkiset suosikkieläimet. Näitä on mahdotonta laittaa mihinkään tarkkaan järjestykseen, mut jotain tämänsuuntaista olen ajatellut (kissat ja koirat ja muut tavalliset lemmikit jätän listan ulkopuolelle):

Top 5:

- kimalainen

- susi

- siili

- vompatti

- syvännekrotti (eli angler fish, tuo merten pikku misandristi. "To the female angler fish the human male is a very loud, annoying and unnecessarily complicated pair of gonads.")

Bubbling under (ei myöskään järjestyksessä):

- leijona

- kapybara

- pingviini

- laiskiainen

- panda

- saukko

- koala

"Do you have an inhaler? 'Cause I heard you got the ass ma."

Otsikko viittaa tähän sleazy iskurepliikki -laiskiaismemeen jolle oon nauranut nyt joitakin päiviä. Lisäksi otsikko viittaa siihen, että mä sain eilen krapulapäivän yllätyslahjaksi perseen. Näin se elämä muodostaa pieniä kokonaisuuksia; edellisenä iltana vedin perseet olalle, seuraavana päivänä mulla oli konkreettisesti perse olalla, kun kannoin yllätyslahjani alaovelta asuntoon.

Kyseessähän on siis tietysti mallinukkeperse, eikä mikään Jeffrey Dahmer -tyyppinen kannibalistinen sunnuntaipaisti. Mun ystäväni N bongasi oletettavasti alunperin pikkuhousujen esittelyyn tarkoitetun ahterin kaverinsa Facebookista, jossa sitä tarjottiin uuteen kotiin. Oon täällä blogissa jo aiemmin maininnut siitä, kuinka mun mallinukkekiintiöni alkaa olla täysi, mutta kyllä perseelle on aina tilaa.

Tai no, niin. Käytännössä perseelle on erittäin vähän tilaa, varsinkaan arvoistaan tilaa. Laitoin sen nyt tohon seinän syvennykseen (kuvassa esiintyy luonnollisesti myös sikaniska-Laika), mutta en ole sijoitteluun tyytyväinen. Toi valkoinen tausta ja pasty white ass ei ole kovin hyvä kombinaatio. Oon kyllä jo aiemmin miettinyt ton syvennyksen maalaamista jollain kirkkaalla värillä, tai vaihtoehtoisesti mustalla, ja tohon perseyhteyteen se ratkaisu olisikin ideaali. (Lisäksi sen kaltainen maalaaminen on nyt sisustusblogimaailmassa tosi trendikästä, ettäs tiedätte.)

Mulla on kyllä pari muutakin ässää hihassa tämän asian tiimoilta, mutta täytyy nyt vähän hauduttaa niitä. Toki on otettava huomioon myös mun toisinaan lamaantumisen mittasuhteisiin yltävä aikaansaamattomuuteni, joka tarkoittaa sitä, että kaikki seinäsyvennykseen kohdistuvat toimenpiteet tullaan suorittamaan n. kahden vuoden viiveellä. Mä ihailen ja ihmettelen sellasia sisustusbloggaajia, joilla on koko ajan joku iso projekti meneillään ja jotka oikeasti tekee sitä. Mä en ole vieläkään edes ostanut niitä taulunkehyksiä, joiden hankintaa suunnittelin jo joskus puoli vuotta sitten.

Päiväunen puolustus

On jo varmasti tullut kaikille lukijoille selväksi, että mä tykkään nukkua paljon. Sekä yö- että päiväunia. Mulla oli pitkään hankala suhde päiväuniin, koska niistä tuli niin syyllinen olo – niinku olisi pitänyt käyttää sekin aika jotenkin hyödyllisesti. (Niin, tarttee varmaan tähdentää, etten mä nuku mitään puolen tunnin lälläripäikkäreitä vaan yleensä 2-4 tuntia.) Viimeisen parin kuukauden aikana oon tarkistanut kantaani ja päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin:

- Mä teen päivisin aika paljon erilaisia intensiivistä ajatustyötä vaativia asioita (sen lisäksi, että katson Adventure Timea ja, lähiaikoina, huolestuttavan paljon Frendejä). Intensiivinen ajatustyö on väsyttävää. Toki mä voisin jättää nokoseni ja kuvitella, että saan enemmän aikaan valvomalla väkisin silmät ristissä, mut todellisuudessa oon luultavasti tehokkaampi ihminen hyvin levänneenä ja silmät yhteen pisteeseen kohdentaneena.

- Jos kerran oon niin onnekkaassa tilanteessa, että mulla on ylipäätään mahdollisuus nukkua tuntikausia keskellä päivää, niin kai mun nyt helvetti soikoon kannattaa käyttää se edukseni! Asiantila ei kuitenkaan tule jatkumaan tällaisena ikuisesti, luulen ja pelkään.

No, kun mainitsin tossa noi Frendit, niin saankin siitä aasinsillan tähän varsinaiseen aiheeseeni. Muistatteks sen jakson, kun Phoebe on raskaana ja haluaa syödä lihaa, mutta se on sille kauhea kriisi koska se on vegetaristi? Sit Joey kannustaa sitä syömään tyyliin sisäfilettä sanomalla, "If you're gonna do something wrong, do it right." Näin mäkin olen nyt ajatellut tän päiväuniasian kanssa toimia, ja oon tullut siihen tulokseen, että mun on saatava päiväunipeitto. (Kirjotin ensin "päiväunipeikko". Ehkä sekin.) Oon katsellut paljon kuvia erilaisista petivaateratkaisuista ja hionut toiveitani.

Täältä.

Mä en halua mitään liirumlaarum "torkkupeittoa", vaan tollasen painavan, silkkisen täkin. Ei oo pakko olla punainen mut joku tommonen kirkas väri kuitenkin mielellään. Mullahan on sellanen juttu, että elämänhallinnan vuoksi mun on pakko pedata sänky joka päivä. Se näyttää siistiltä ja lisäks siitä tulee sellanen olo, että oon jotenkin oman itseni herra/rouva/neiti/neutri. Päiväunille vetäytyessäni mun on kuitenkin valittava, avaanko sen sängyn uudelleen, hivuttaudunko jotenkin sinne päiväpeiton alle, vai olenko päiväpeiton päällä ilman peittoa niinku joku amatööri. Noi kaikki vaihtoehdot on yhtäläisen huonoja ja ehkä osaltaan alleviivaa päiväunien luonnetta jonain sellaisena asiana, jota "ei kuuluisi tehdä".

Täältä.

Tässä postauksessa esittelin noi tyynyt, ja niiden oheen olis kyllä kivaa saada joku tollanen kuvassa olevan kaltainen eläintyyny tai päiväunipeikko. Sitten mulla olisi sekä päiväunityynyjä että päiväunipeitto (ja -peikko), mikä toisaalta jakaisi päivä- ja yöunet toisistaan erillisiksi nukkumistapahtumiksi, mutta kuitenkin nostaisi päiväunet niiden nykyisestä lainsuojattomasta asemasta. Niitä silkkisiä täkkejä näkee joskus kirppareilla, joten ehkä mun pitää avata silmiäni niiden suhteen.

Niin, loppuun vielä aiemmin lupaamani arvio niistä Tangojäistä. Tequilaa olisi saanut olla vähän enemmän, kuten myös limemehua. Se suola ei itse asiassa haitannut, mutta ei se niihin mitään varsinaista ekstraa myöskään tuonut. Olen kiinnostunut kokeilemaan samaa konseptia eri hedelmillä. Sen sijaan ne Etolasta ostamani mehujäämuotit ovat tuotteena täysin epäonnistuneet. Liian lyhyt ja sileä tikku johti siihen, että yksi neljästä mehujäästä katkesi muotin sisään ja kahdesta koko tikku irtosi ja mehujäät piti lusikoida suoraan muotista. Miksei voida tehdä kunnolla?? Miksi pitää valmistaa asioita, joista kaikki vaistot ja järki sanoo, ettei tämä voi mitenkään toimia? Mulle suositeltiin Ikean mehujäämuotteja, ja sellaiset mä varmaan hankin. Noille Etolan typeryyksille pitää keksiä joku uusiokäyttö.

Inferior Design: But why would I want to do a thing like that?

Tämä teksti kuuluu elämässäni usein esille nousevaan kategoriaan, "en oo varma otanko tän asian liian vakavasti, vai suhtautuuko muut ihmiset siihen vaan liian kevyesti". Oon aiemminkin tässä blogissa sivunnut sisustusjulisteita, mutta nyt haluan ottaa käsittelyyn mua jo pitkään vaivanneet onnellisuusteemaiset julisteet. (Otsikko viittaa tietenkin Trainspotting-elokuvan aloituskohtaukseen.)

Heti alkuun sanon, että mun puolesta ihmiset saa pitää seinillään ihan mitä sanayhdistelmiä tahansa, varsinkin jos niille itselleen tulee siitä hyvä fiilis. Onnellisuusjulisteet varmasti toimii joillakin ihmisillä juuri niin, joten antaa palaa sitten. Mä kuitenkin haluaisin nyt käsitellä asiaa vähän toisenlaisesta perspektiivistä, eli siitä, josta mä tätä olen aina tarkastellut ja joka on vihainen ja synkkä.

Tää kuva on Etsystä.

"Choose happiness" ja sen yhtä oksettava toveri "Happiness is a choice" tuntuu olevan suosittuja virkkeitä nykyään, sekä sisustusjulisteiden maailmassa että, no, elämässä yleensä ilmeisesti. Mä olen aina tullut niistä tosi vihaiseksi, ja aluksi ajattelin, että se johtuu vaan siitä että ne on holhoavia. Nyt oon kuitenkin jo pidemmän aikaa miettinyt asiaa tarkemmin ja väitän, että holhoavan lisäksi niillä on potentiaalia olla ihan äärimmäisen tuhoisia ihmisten henkiselle hyvinvoinnille, minkä lisäksi ne syyllistää masentuneita/vaikeuksissa olevia ihmisiä omasta tilanteestaan.

Oon tällä hetkellä yhdellä autonomiaa ja (valinnan)vapautta käsittelevällä kurssilla, jossa just hiljattain puhuttiin onnellisuudesta "valintana" ja kuinka se on konseptina tosi länsimaisen kulutusyhteiskunnan muokkaama. Yksi luennolla esiin noussut pointti oli se, että "life choices are not the same as consumer choices", mihin minä sanon että AAMEN saatana. (Melkein sanoin sen siellä luennollakin, mut sen sijaan kirjoitinkin sen vaan mun muistiinpanoihin.) Kuinka kovasti mua hiertääkään tää vallalla oleva ajatus erilaisista tunteista ja elämään liittyvistä valinnoista jonain yhtäläisesti kaikkien ihmisten saatavilla olevina vaihtoehtoina, joista voidaan vaan noukkia ne itselle parhaiten sopivat ja eniten onnellisuutta tuottavat. Sellaisiahan ne ei tietenkään ole, koska ihmisten sekä aineelliset että aineettomat resurssit vaihtelee ihan mielettömästi. Kaikille se onnellisuuden "valitseminen" ei ihan oikeasti ole mahdollista, johtuu se sitten aivokemiasta, senhetkisestä elämäntilanteesta tai mistä tahansa. Mun on tosi vaikea nähdä, miten joku "Happiness is a choice!!!" -sohvatyyny muuttaisi sitä asiaa yhtään parempaan suuntaan.

…minkä lisäksi sitä onnellisuutta ei ihan loputtomasti kannattaisi edes valita vaikka jotenkin ihmeen kautta pystyisikin siihen. Yksi hyvä näkökulma aiheeseen on psykologi Hugh Mackaylla, ja koska oon nyt tunteeni palosta huolimatta sangen laiska, siteeraan sitä tähän suoraan:

"I actually attack the concept of happiness. The idea that – I don't mind people being happy – but the idea that everything we do is part of the pursuit of happiness seems to me a really dangerous idea and has led to a contemporary disease in Western society, which is fear of sadness. It's a really odd thing that we're now seeing people saying, 'write down 3 things that made you happy today before going to sleep', and 'cheer up' and 'happiness is our birthright' and so on. We're kind of teaching our kids that happiness is the deafult position – it's rubbish. Wholeness is what we should be striving for and part of that is sadness, disappointment, failure; all of those things which make us who we are. -- I'd like just for a year to have a moratorium on the word 'happiness' and to replace it with the word 'wholeness'. Ask yourself, 'is this contributing to my wholeness?' and if you're having a bad day, it is."

Kun nimenomaan siitähän tässä on kysymys; onnellisuuden ei kuuluisi olla mikään pysyvä tila, johon pyritään (tai, herra paratkoon, joka "valitaan"). Jos on koko ajan vaan "tosi onnellinen" niin mitä se sillon edes tarkoittaa tai pitää sisällään? Tuntuuko se miltään?

Mutta jos kerran valitsemaan lähdetään, niin mulla olisi tässä tällanen alustava lista muistakin vaihtoehdoista, joiden "valitseminen" saattaa tietyissä tapauksissa olla huomattavasti hampaat-irvessä-onnellisuutta terveellisempää ja ennen kaikkea armollisempaa (harmi ettei kaikkia näitä saa ehkä kovin helposti runnottua tollaseen pirteään, yksinkertaiseen julisteeseen…):

Choose crying.
Choose medication.
Choose sleep.
Choose alcohol.
Choose contentment.
Choose contempt.
Choose to forget.
Choose to remember.
Choose to dwell.
Choose to give up.
Choose therapy.
Choose doubt.
Choose anger.
Choose under-achieving.
Choose self-care.
Choose self-pity.
Choose not to.
CHOOSE WHAT-THE-FUCK-EVER YOU REALISTICALLY CAN IN A GIVEN SITUATION.

Tequila-mango-mehujäät, eli Tangojäät

Tämä on taas ns. resepti, ja oon alunperin bongannut sen täältä. Vedin kuitenkin mutkia suoraksi sangen vahvalla kädellä. Tykkään tuoreista mangoista ihan sellaisenaan tosi paljon, ja se niiden viipaloiminen on niin syvältä hanurista että suostun siihen toimeen ainoastaan jos saan tuoretta mangoa palkinnoksi. (Tästä tuli mieleen yksi sitaatti mun ja mun veljen vanhan kämpän vieraskirjasta, jostain vuodelta 2008: "Kuinka monta Kallion lukiolaista tarvitaan mangon leikkaamiseen? Ihan sama, kun ei ne sitä kuitenkaan saa leikattua.") Käytin tässä purkkimangoa, koska se nyt on ihan saatanan sama, näistä mitään terveysjäitä oo tulossa muutenkaan. Mulla oli varmuuden vuoksi myös purkillinen papaijaa, jota en sitten päätynyt käyttämään.

 

Ainekset:

- 2 purkkia mangoviipaleita
- 2 limeä puristettuna mehuksi (on muuten vittumaista hommaa se)
- reilu puoli desiä tequilaa (ts. kolme tollasta kuvassa näkyvää shottilasillista)
- puoli teelusikallista suolaa

Tee näin:

- Heitä noi kaikki blenderiin (älä niitä mangojen sokeriliemiä).
- Sekoita.
- Kaada mehujäämuotteihin.
- Laita muotit pakastimeen.

Huomioi tämä:

- Mulla oli neljä mehujäämuottia, enkä osannut yhtään arvioida määriä. Tässä ohjeessa on n. puolet liikaa, mistä syystä lusikoin tällä hetkellä tuopista sitä ylijäänyttä sekoitusta. Tästä saa siis joko kahdeksan mehujäätä tai neljä mehujäätä ja pienen hutikan.
- Myös tequilan määrä on arvoitus. En uskaltanut laittaa sitä nyt hirveästi, koska pelkäsin ettei noi jäädy kunnolla jos ne on kauhean viinaisia. Toisaalta olisi toivottavaa, et sitä olisi kumminkin sen verran, että se nousisi edes vähän päähän. En tiedä teistä, mutta mä en ole koskaan nauttinut tequilaa ihan vaan sen maun vuoksi.
- Laitoin suolaa koska alkuperäinen ohje käski niin, mutta ainakaan tässä lusikoidessani en oo ihan varma, onko se kovin hyvä idea. Toisaalta se voi maistua ihan erilaiselta sitten jäätyneenä. Limemehua olis ehkä voinut olla enemmänkin.

Mä en vielä tiedä, onko noi mehujäät hyviä vai ei, koska testataan niitä vasta huomenna mun veljen kanssa. Tulen ilmoittamaan tuomion myöhemmin.